Onnenpäivä

Sain tänään melkein kaikki rakkaimpani halittavaksi ja pusuteltavaksi. Kaikki omat rakkaat lapset ja melkein kaikki lastenlapset. Onnellinen minä.

Pikkuenkuli sai nimekseen Emil Ilmari.

Onnellinen pieni perhe. Varmaan ainoa kohta jossa pikku Emil, monen tunnin juhlakaluna ja keskipisteenä olemisen jälkeen protestoi, kun syli ja tunne oli riittävän turvallinen.

Eeva-mummi ja enkuli, nimeltään Emil. Sininen nuttu on isukin 102 vuotiaan mummin kutoma.

Jenni-prinsessa, pieni juhlavieras.

Esikoinen poikineen, Isot lapsenlapseni.

Nämä tytöt jakoivat kummityttöinä olemisen ilon. Neiti E on oma rakas lapsenlapseni.

Enkulin huuto

Olin ensimmäistä kertaa pikkuenkulin (jolla on huomenna ristiäiset) kanssa kahden, kun äitinsä kävi kaupassa. Ei ollut tunne eikä tuoksu kohdallaan. Eikä äänikään äidin. Itkuthan siitä seurasi. Hetken malttoi aina kuunnella ja katsella ennen seuraavaa parahdusta. Sen verran tämä mummi taisi olla hämillään, ettei tullut yhdenkään tuutulaulun tai kansanlaulun sanat mieleeni, sen enempää kuin joululaulujen tai virsienkään. No ei se mitään, minä totun.
On se niin ihana.

Kehon muisti

Kuukauden ikäinen pikkuenkuli pääsi äitinsä ja mumminsa kanssa parin tunnin kävelylle. Taivas oli sininen ja aurinko paistoi. Se on niin ihana. Katselee ja kuuntelee tarkkaan, vastailee ynisemällä ja murisee venytellessään.

Oman kuopukseni (enkulin äidin) syntymä oli melkoisen traumaattinen, meille molemmille. Kolmen viikon sairaalassa makaamisen jälkeen vauvani syntyi viisi viikkoa ennen laskettua aikaa. Synnytyssalissa vauvan sydänäänet heikkenivät, ja shokissa tärisevää minua lähdettiin kiidättämään leikkaussaliin. Pieni keskosvauva vietiin lastenklinikalle ja repeytynyttä kohtuani ommeltiin kolme tuntia. Verta sain yhdeksän pussillista. Sen jälkeen tiputeltiin veriplasmaa ja suolentukkeuma samaan syssyyn vaati omat vempaimensa ja toimenpiteensä. Enimmillään kehossani oli kuusi letkua, melkoista ulkoistamista. Näin vauvan ensimmäisen kerran neljän päivän ikäisenä. Mutta hyvä tyttö siitä tuli. Ja nyt jo äiti.

Nyt kuitenkin syksyn lehdet ovat pudonneet. Silloin, kauan sitten, kun pääsin ensimmäisen kerran sairaalan ikkunaan, olin tosi pettynyt. Edellisen kerran ikkunasta katsoessani syksyn ruska oli parhaimmillaan.

Kesti varmaan kymmenen vuotta ennenkuin lakkasin reagoimasta lehtipuiden riisuutumiseen.
Tänään muistin sen.

Se on niin ihana vauva. Niin ihana. Niinkuin äitinsäkin.  

Voimanlähde

Luonto, mieluiten äänineen kaikkineen, on minulle parasta hoitoa. Se tosin on harvinaista herkkua isompina kuin kävelyreitin mittaisina annoksina. Viime vkl pääsin vuokramökille; kiitos rakkaat.

 Lähes kolmekymmentä vuotta olemme silloin tällöin vierailleet Seeterissä. Minulle se on aina ollut pakoa arjesta. Ja kiireetöntä yhdessäoloa.
 

Taivaspolku

 Makuuhuoneen ikkunasta

Syksyistä päivänpaistetta. Järvi on jo jäässä, ihan ohuesti (Vn paikalla voisi olla yhtä hyvin K).
Rakkaalla lapsellani kädet käy aina.

Saappaan raato

Kävelimme metsässä muutaman tunnin päivittäin. Kuunnellen ja katsellen erilaisia sammaleita, jäkäliä, naavaa, oravia, tikkoja ja vaikka mitä.

Niin ne kulkee käsikkäin ilot ja surut.
Ikionnellinen olen lapsistani ja heidän lapsistaan.

Sörsselssön

Broilerin rintapalat pakastan yksittäin. Eilen otin sulamaan yhden, jonka ruskistin suikaleina sipulin kera. Vähän oli herkkusieniäkin jääkaapissa ja aurinkokuivattuja tomaatteja. Kun alkuun pääsin lisäsin vielä paseerattuja tomaatteja ja vähän aikaa sekottelin sörsselissä myös perunasuikaleita. Sitten uunivuokaan muna-maitokermaa päälle, juustoraastetta ja rosmariinia kaiken kukkuraksi. Tuoksuu hyvälle. Mausta en vielä tiedä.

Tuttu vai vieras

"Vaikka toinen ihminen olisi kuinka tuttu ja läheinen, hän on kuitenkin perin juurin vieras. Kahta samanlaista ihmistä ei ole, ja juuri siinä suhteessa me olemme kaikki samanlaisia: jokainen on toisenlainen.
Vieraus tekee meistä samanlaisia myös siinä mielessä, että kukaan ei tunne itseäänkään läpikotaisin. Toinen ihminen on vieras itselleen siinä missä minäkin itselleni, puhumattakaan siitä vieraudesta, mitä me edustamme toinen toisillemme." Jaakko Heinimäen tekstiä kirjassa Taskuetiikka.

Kun meille on tulossa tuttuja, kavereita tai perheenjäseniä kylään, toteamme että meille tulee vieraita. Englannin kielessä ei suinkaan sanota "strangers" kun odotetaan kyläilijöitä.

Itselleni vierauden tunne on tuttu. Kun johonkin kirjoitin, että antakaa mun olla, tarkoitin että saanhan olla oma itseni tällaisenaan.

Kaikkea ei voi pistää sairauden piikkiin; tällaiseksi olen kasvanut, vuosikymmenien aikana. Monien vaikutuksesta ja omista valinnoista. Ja kasvan hautaan asti (nykyisin leveyttä).

Loppujen lopuksi olen tyytyväinen itseeni ja elämääni. Paikalleen pysähtyminen on minulle kauhistus (seisova vesi haisee) ja kypsä ihminen, kuin myös tomaatti, mätänee (ellei sitä ole säteilytetty).
Eikä se ole niin väärin, että tunteet ja mielentilat heilahtelee. Ne uskomattomat kokemukset Brasilian sademetsistä, Santiagon tielle, ja kaikki siltä väliltä, olisivat jääneet kokematta jos turvallisuuden ja tuttuuden tunne olisi tärkeintä.

Kaikkea ei kuitenkaan kukaan voi valita. Se paska, jonka läpi itsekukin on elämänsä varrella kahlannut olisi voinut jäädä väliin. Vai olisiko? Väitän että ei. Jokainen on oman historiansa vanki tai tuote. Annetaan siis toistemme olla, mutta ei jätetä yksin.

Itkut

Joitakin vuosia sitten sairastuin vakavaan masennukseen ja työuupumukseen (joka ei ole sairaudeksi luokiteltava). Silloin jäin eläkkeelle. Mihin minä nyt jäisin, tai menisin? Itken päivittäin silmät päästäni. Hukkaan kaiken, ajatuksenikin, enkä löydä mitään etsimälläkään. Nukahdan aamutunneilla, enkä herää, tai jos herään, en pääse sängystä ylös ennen iltapäivää, ellei ole ihan pakko. Kaikki elämän möröt vyöryy päälle ja hautaa isotkin ilot alleen. Vaikka tiedän että niitä on ainakin kahdeksan kappaletta.

Odotettavissa

Makuuhuoneeni lattialle kasvaa lego-kaupunki. Lupasin etten ihan pian pelottele imurilla. 11-vuotias Veeti käy muutaman kerran viikossa tämän varamummin luona tekemässä läksyjä (ihan koulun nurkalla kun asun) ja huomenissa lupasi tuoda pikkuveljenkin mukanaan. Minulle pienet ihmiset ovat parhaita maadottajia kun..... en edes osaa kuvailla tai löytää sanoja, tai en halua.

Kahden yön kuluttua esikoinen vie minut metsään, vuokramökille: saan hiljaisuutta, takkatulen loimua, saunan tuoksua (kotona vain kerrostalon sähkösauna), ikkunasta järvelle tuijottelua, metsän huminaa. Syvällisiä keskusteluja tai pinnallisia höpinöitä aikuisen tyttären kanssa. Taidanpa ottaa mukaan puukon, en ole veistellyt sitten kuin nuorena partiolaisena. Kameran, käsitöitä, luettavaa, sanaristikoita, Skip-bon. Sitä odotellessa.

Mielipahaa

Sama sateenropinako se on, joka silmälasini sumentaa. Yhtäjaksoista se ainakin on, sateenropina ikkunaan ja silmälasien sumentuminen. Niin tukahduttavana, päällevyöryvänä, agressiivisena, koen rakkaan lähiomaisen kohtaamisen. Muutos ei toki tule ihan puskista, mutta voimakkuus ja sen vyöry oli musertavaa.

Monista pienenpienistä asioista syntyy kokemus. Velipoika osti palvikinkkua, vaikka piti olla uunikinkkua. Minä ostin liikaa juustoa ja rangaisukseksi saan viedä sen kaiken kotiini. Molemmat velipojat osaa ja tietää miten ruokaa laitetaan, mutta minä aiheutan vain sotkua. Kaikki terveys- ja kotipalvelut ovat väärin ja halveksuvia, pitävät vanhoja idiootteina.  Muihin läheisiin ja rakkaisiin kohdistuvia kommentteja en halua edes muistaa, vaikka ne itkettääkin. Onneksi olen aika hyvä unohtamaan.

Poliitikot ovat vain ahneita omanedun tavoittelijoita ja ostettavissa. Naapurin Virva pelasti hengen ja kävi sairaalassa. Unohtuiko, että velipoika kävi sairaalassa töiden jälkeen uskollisesti lähes- tai joka päivä ja kotiutumisen jälkeen joka ilta.  Ok; minulle kysymys taitaa olla arvostamisesta, "pienien" eleiden huomioimisesta.

Jotain tai sinnepäin, kunhan satuin katsomaan telkkarista;
Stalinin mielestä rikollisuudesta päästään eroon työllä, työvelvoitteilla, kuten esim. Stalinin kanavan rakentaminen osoittaa (noin 300 vainajaa). Hitlerin mielestä rikollisuus ja toiseus oli synnynnäistä (muutamia vainaita silläkin suunnalla). Kokoomuksen nuorten pj on myös ilmaissut syvällisen kantansa köyhäinhuoltoon, onneksi, jotta vanhat ja kokeneemmat pääsevät ilmaisemaan paheksuntansa. Vaurastuminen edellyttää aina riistoa (?), ellei ole siirtokuntia, niin mustatkin käyvät. Tunteeni lienee minimalistinen verrattuna 1900 luvun alkupuolen massiivisiin tapahtumiin, mutta tuskin silloinkaan kukaan ymmärsi miten ajan ilmapiiri/ henki vaikutti. 

Kaikki ne isät ja pojat, äidit ja tyttäret. MeKinKö.

Luulen, että kätkettyjä salaisuuksia on joka suvussa, kaikkialla.

Kun missään ei tunnu

Näin unta että olin nousemassa katukaivosta. Näin vain tyhjän kadun ja siinä kengänpohjia. Nousin ylös (hyvät käsivoimat varmaan) ja rupesin keräämään niitä elottomia ihmisiä sanomalehtien väliin (melko pieniä olivat) ja pinosin lehdet korkeaksi kasaksi. Mitään elämää ei ollut ympärilläni, eikä tuntunut missään. Tein vain työtäni.

Putous

Ei mitään uutta auringon alla, mutta aina vaan raskaammaksi käy reppu Hyrylässä käyntien jälkeen. Kaikki mitä itse katson arvoiksi tai ehkä moraaliksi omassa elämässäni, ovat niin väärin, tyhmyyttä, naivia. Idiottimaista. Etusormella pyörivää liikettä ohimon kohdalla. Tulikiven katkuiset tuomion sanat niidenkin ylle, joita kuvittelisin rakkaudella siunattavan. Lapsia siemennetään ja synnissä ne on siitetty. Yritän edes varjella itsenäni, ja yritän unohtaa. Kaipa tästä taas tokenee, enkä voi ymmärtää miten suurta rakkautta tai kärsivällisyyttä irtoaa varmaan monestakin omaishoitajasta. Minusta ei siihen olisi.