torstai 31. tammikuuta 2013

Apuja

Sain neuvoja kädestä pitäen kuvien siirtämisessä blogiin.

Harjoittelukerta 2:

Kuvassa on muutama halko talon seinustalla kuivumassa. Siinä on ollut hakkaamista. Itävalta.


Hautausmaan takana on luostarin munkeille kaivettuja asumuksia.



Pieni kappeli Itävallan Söllissä, joka on pyhiinvaellusreitin varrella. 
Vaatimaton asumuksemme Söllin kylässä (parveke 1. vasemmalta). 
Näkymä parvekkeeltamme.




.
Näissä maisemissa sieluni lepää.





Niin paljosta olen kiitollinen. Nämäkin kuvat nostaa ilon pintaan vaikka matkastamme on jo vuosia. Annelle ja Maarialle terkut. Ihana kokemus päivävaelluksineen.

Taidanpa osata kuvien siirron. 
Pitää vaan harjoitella ettei heti unohdu.


keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Eilen katselin tuntitolkulla erilaisia blogeja. Kauniita olivat, mielenkiintoisia ja hyvin kirjoitettuja. Minulla homma on vasta harjoitteluasteella.

Etsin  kamerastani jotain julkipantavaa, mutta siitä loppui yllättäin akku.
Onneksi kuvia löytyy tästäkin apparaatista.
Yritän siirtää muutamia muidenkin iloksi.






Kevättä ja orvokkeja odotellessa.
Harjoitteluksi jäi. On tää niin vaikeeta. Jatkan sähläämistä joskus toiste.

Ja menen Piin kanssa petiin.
(Ihmettelen vaan, miten Yann Martel on keksinyt sanoja, melkosen hyvässä järjestyksessäkin vielä, kun olen lukenut 263 sivua ja Pii on ollut pelastusveneessä tiikerin kanssa vasta noin puolet kirjailijan päättämästä määräajasta.) 







tiistai 29. tammikuuta 2013

repesikö lakanasi?

Juu repesi. Kun olin vaihtamassa puhtaita sänkyyni vähän voimallisemmin ravistelin, jotta ymmärtäis irrottautua peitteestä, jäi kaistale käteeni. Laskeskelin että sen voin täysinpalvelleena (n.20v) siirtää siihen pinoon, mikä on menossa tyttärelleni alushameeksi, tyynyliinoiksi, vauvanlakanoiksi tai jotain. Kiva kun ei tarvii heittää pois juuri mitään.

maanantai 28. tammikuuta 2013

poi poi entään

Voi voi sentään tarkoitti kuopukseni, jonka kieli on ollut hyvin vivahteikkaista pienestä pitäen.

Kävin oikeutta käräjäoikeuden lautakunnassa istuen 8 vuotta, ja ehdin todeta yhtenään että "poi poi entään".  Kenen syy, kenen vika? Sinne jäi Mäkkylään haluni tuomita.
Olisi niin helkutin paljon yksinkertaisempaa, jos vain multa kysyttäisiin. Minä kuitenkin tiedän mikä on oikein ja mikä väärin. Mikä kaunista tai rumaa, olenhan hyvinkasvatettutyttö.
Minä kyllä tiedän eron kohtuudella ja kohtuuttomuudella. Säälinkin erotan, ja sillähän ei ole mitään tekemistä oikeuden kanssa. Olosuhteet ja ympäristötekijät tai kultturinen tausta, pah.
Ja asianajajat, nehän kyllä tiedetään. Vaikka kuinka hyvin tietäisivät onko joku syyllinen vai syytön, aina panevat parastaan.
"Täällä pohjantähden alla" on hyvä esimerkki, olet sitten puolella tai toisella, aina voit/saat olla oikeassa.
Mutta mitä sitten, kun ei ole asianajajaa puolustamassa asiaasi?
Mitä kun/jos asiasi ei olekaan yhteiskunnallisesti tai historiallisesti merkittävä asia?
Mistä silloin tietää onko oikeassa vai väärässä?
Mitä jos ei ole Uskoa johon uskoa?
Sitäkö se on se elämä?
Ainako pitää päättää ja ratkaista itse?

Kysyvä ei tieltä eksy ja lasten kaltaisten on taivasten valtakunta. Nonih, mites nyt suu pannaan.

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa

Khaled Hosseinin: Tuhat loistavaa aurikoa on yhtä hyvä kuin Leijapoikakin. Edellinen kertoo 15-vuotiaasta Mariamista, joka lähetetään Kabuliin naitettavaksi 30 vuotta vanhemmalle Rashidille.
Leijapoika kirjana on samaa luokkaa lukukokemuksena. Elokuvat jättää aina niin paljon kertomatta, mielestäni.

"Piin elämää" luen parastaikaa. Yann Martel kirjailijana nousee mielestäni (181 sivua luettuani), arvoon arvamattomaan v. 2003 julkaistun suomenkielisen käännöksen elokuvaversion  julkisuuden myötä.
Cesilia Samartinon kirja "Senor Peregrino" joka kuvaa latinalaisamerikkalaisten siirtolaisten elämää USAssa, on mielestäni sekä kirjallisesti että kerronnaltaan parempi.
Molemmat ovat tarinoita, mikä on mielestäni suurenmoista. Intiaanien ja saamelaisten tarinat, samoin kuin esim. etelä-amerikkalaisten tai afrikkalaisten tarinat, kertovat kansojen perinteistä ja kulttuurista jotain tai paljon.
Kaikilla meillä on oma tarinamme.
Vaan kuka ne kertoisi, ja miten.
Yhtä arvokkaita yhtäkaikki.

vapaaehtoisesti yksin

Vapaaehtoistyötä markkinoidaan samaan tahtiin kuin eläkeiän siirtämistäkin. Vapaaehtoistyötä ilman yhteiskunnan tukiakin on ollut vuosikymmeniä, tai satojakin. Moni meistä tekee tunnitta, numeroitta tai mainitsematta, merkittävää työtä lasten, lastenlasten, vanhusten tai naapureitten avuksi. Ilo on meidän.
Itselleni on ollu turhauttavaa "asiantuntijoiden"  määreet siitä, miten paljon ihmisten tulee olla sosiaalisessa kanssakäymisessä toisten kanssa. Ihan perseestä, sanon minä. Jos minusta tuntuu, että "en tarvitse ketään", on ihan yhtä sairasta kuin se, "etten voi elää ihan yksin". Se "ei ketään" on mun juttu.  Väärinkö? Se mikä on minulle ok, voi olla toiselle kauhistuksen paikka, olkoon näin. Mutta, antakaa mun olla. Yksin. Metsänpiika (ei mikään haltia, vaan nöyrä luonnonvoimien) alamainen.

rakkaani

Syvällisiä pohdiskeleva kirjoitukseni hukkui bittitaivaisiin, pettuvirkele. Halusin vain sanoa, että irrottautuminen sosiaalisesta kanssakäymisestä ei ole mielestäni sen sairaampaa kuin siitä riippuminenkaan. Edelleenkään yksinolemisen ja eristäytymisen tarpeeni ei ole tyydyttynyt. Joten parhaiten minut tavoittaa sähköpostilla tai tekstiviestillä. Kaikesta huolimatta rakkaani ovat edelleen rakkaitani.

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Melko hyvin, kiitos

Kivikkoinen polkuni, valon myötä, alkaa vihertää. Vaikka kontaktini ulkopuoliseen maailmaan ovat reilusti vähentyneet en ole yksinäisyyden tunteeseen yltänyt. Luulen, että jo lapsuudessa opittu "leijanaamio" on ollut liian raskas minulle.

Hitaat aamut ovat herkkua. Luen, kirjoitan ja piirrän enemmän kuin koskaan ennen. Kuuntelen musiikkia ja tanssahtelenkin. En tapaa kuin lapsiani (paitsi3x/3kk) En puhu muiden kanssa puhelimessa. Kaivoin komerosta kassillisen vanhoja päiväkirjoja 17 kpl, vanhimmat yli 30 vuoden takaa (niitä on vielä paljon lissä). Luen niitä kun siltä tuntuu ja ihmettelen elämäni menoa.

Maailmanmenosta on turhan vaikea irrottautua, mutta kymmenien vuosien aktiivikauden jälkeen en juuri muuta tee kuin mitä vähäisillä valinnoillani pyrin vaikuttamaan.

Opettelen irrottamaan itseni kulisseistani.
Hahmottamaan rajani ja tarpeeni riippumatta muiden haluista ja tarpeista.
Mielestäni se on tärkeää, koska nyt kun työelämä ei enää sido eikä revi, minun kaltaiseni hukkuisi helposti muiden määritelmiin ja odotuksiin.
Toivostavasti kykenen joskus kivistäni rakentamaan japanilaisen puutarhan.

maanantai 14. tammikuuta 2013

Kasvattakaa oma ruokanne

Mieletön, mieletön maailma.
Luin juuri Niklas Toivakaisen kirjoittaman artikkelin "Kasvattakaa oma ruokanne"
Kaveri on puoli vuotta Intiassa kirjoittamassa väikkäriään (filosofia) mutta sanailee tavalla, jonka minäkin ymmärrän, globaalista taloudesta, suuryrityksistä, Intian ja koko maailman maatalouden nykytilasta ja tulevaisuudesta ja solidaarisuudesta.
Ja Ganhin ajatuksista, joiden mukaan elämä muodostaa jakamattoman kokonaisuuden, jonka seurauksena jokaisen ihmisen teot ja elämäntavat ovat aina yhteydessä toisiinsa, myös unohdettuihin, syrjäytyneisiin ja kärsiviin.
Kirjoituksessa pohditaan myös rakenteellista väkivaltaa, jolta kukaan meistä ei voi välttyä. 
Hän kirjoittaa myös siitä mitä me voimme tehdä, mekin.
Kopion jutun "Matildalle" fb:sta.

Kaikesta huolimatta sininen taivas, joka näyttäytyi hetki sitten, on niin niin kaunis.

lauantai 12. tammikuuta 2013

pakkaspäivä

Outo valoilmiö taivaalla sai ulos liikkeelle, runsaan tunnin lenkki pirtsakassa tuulettomassa pakkasessa. Kyllä on kaunis tämä maa. Päiväkin on huomattavasti pidentynyt. Villakoirat loisii tyytyväisenä nurkissa ja imuri odottaa nälkäisenä. Minä nukun tyytyväisenä 12 tuntia vuorokaudessa (kunhan saan unen päästä kiinni), eikä ketään haittaa. Joskus mietin miten olen aikani jaksanut; avioerosta kun on runsaat 30 vuotta. Kaikkea sitä sattuu ja tapahtuu. Nyt kerään herkkuja pöydälle ja katson Kieslowskin Valkoisen.  

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

kuvia

Rohkeasti yritän taas siirtää kuvia kamerastani.








Vauhdikasta menoa mummin luona ja legot levällään.

Taavi ja Elviira pientä Emil serkkuaan tapaamassa.

Putipuhdas pienimies äitinsä käsivarsilla.

Tämä reipas mummeli käveli tänään 6 - 7 km Maarian ja vauvelin kanssa Tapiolaan vauvauinti-infoon ja sitten kirjastoon. Ensi viikolla Emil aloittaa ensimmäisen harrastuksensa. Jo on aikakin kun ikääkin on lähes 3 kk.

Senor Peregrino

Luin ihanan kirjan. Sain sen joululahjaksi tyttäreltäni. Kubassa syntynyt Samartin kirjoittaa kuin Isabel Allende tai Paulo Coelho. Minulle kirja kertoi tarinoita totuudesta ja toivosta. Ja niiden kaikkien voimasta. Tietysti ruokin sieluani uskonvahvistuksena siitä, että jokaisella on oma totuutensa. Ja oikeus niihin. Toivottavasti myös rohkeutta elää niiden mukaan.






Kun näin pitkälle pääsin en rupea enää kuvaa räpläämään. Olkoon kallellaan.

maanantai 7. tammikuuta 2013

raivausta

Näin unta, että olin mielettömän suuressa varastossa töissä. Pienen kylän tai esikaupungin kokoisessa. Lajittelin pultteja ja ruuveja, siirtelin isoja vesipulloja, enkä ymmärtänyt toisten käyttämiä termejä tai sanoja. Mutta olin vahva ja reipas. Minkäänlaista opastusta tai perehdytystä en saanut. Kyselin ja tein kaikenaikaa, muita apinoiden, vaikka en tarkoitusta ymmärtänytkään. Mitään pukuhuonettakaan tai kaappia en itselleni löytänyt. Ja siellä oli suunnattoman suuria koneita (pienen kerrostalon kokoisia), eikä niiden liikkumisessa ollut mitään järkeä. Loppujen lopuksi ne yritti kaapata, tai jotain, minut kauhuriinsa.

Eilen katselin tietsikkavainaaltani pelastettuja kuvia. Siellä oli myös lukemattomia kuvia varastoista. Kurssitimme maahanmuuttajia mm varastoalan töihin. Teimme sanastoa selityksineen, kävin ties kuinka monessa varastossa tapaamassa työnohjaajia ja yhdessä olin viikon töissäkin ymmärtääkseni edes jotain alasta.
Ja nyt ne tulee uniini, lähes 10 vuoden viiveellä.

Muruseni mun on monesti sanonut, että hävitä kaikki työhön liittyvä koneeltasi. Nyt läks. Mutta mitäköhän sieltä vielä eteeni tuleekaan.

Nyt kun rojekti alkoi, ryhdyin siivoamaan romuvarastoani, jota joskus on vaatehuoneeksikin kutsuttu. Siellä kun säilyttelen lasten ja lastenlasten tarpeelliseksi katsomiani tavaroita. Kuten palapelejä, vhs-videoita, kirjoja, vanhoja verhoja ja lakanoita yms. Ei sitä koskaan tiedä mitä joku joskus tarvii.

Tiedän ja olen sisäistänyt kierrätyskeskuksen. On sinne kannettukin kassikaupalla kevyemmästä päästä. No, tää on nyt tätä. Joskus jotain muuta. Ei se ole vaarallista, ehkä kuitenkin tarpeellista.

lauantai 5. tammikuuta 2013

värejä

Kieslowskin Sinisessä oli sitä hiljaisuutta joka minussakin asuu. Elokuvan musiikki värittää tunnelman täydelliseksi.
Olen katsonut useampaan kertaan kaikki Kieslowskin värit ja toistaiseksi Sininen on aina osunut eniten.
Odotan jo Valkoista ja Punaista.

perjantai 4. tammikuuta 2013

Metsän tarina

Kävin eilen 7 ja 9 vuotiaiden lastenlasten kanssa katsomassa "Metsän tarina" nimisen suomalaisen dokumentin elokuvateatterissa. Itsellenikin tarjoutui ihan uusia tarinoita suomalaisista metsistä, enkä niin värikylläistä luontoa, pysähdyttävine kuvineen ja eri vuodenaikoineen, ole ennen nähnytkään.  Toisin kuin dokumentin tekijöiden 4 vuoden kootut kameran tallenteet (upeaa työtä), koemme ja näemme vain välähdyksiä kokonaisuuksista.
Oravatkin kun ovat niin vikkeliä, eivätkä meidän lintukokoelmammekaan ole esim. kolibrien väriloiston vertaisia, joita lapset kenties ovat tottuneet luontodokumenteissa näkemään.

Luontokokemuksia ei näiltä lapsilta kuitenkaan pitäisi puuttuman. Niin Nuuksiot kuin tunturitkin ovat vanhempiensa kanssa kolunneet pienestä pitäen.

Dokumentin kerronta kuin musiikkikin oli mielestäni kohdallaan.
Seitemänvuotiaalle energiapakkaukselle tahti tuntui kuitenkin olevan liian hidas, äksöniä taisi olla liian vähän.

Koin myös itse vahvasti kuuluvani hiljaiseen ja verkkaiseen metsän kansaan.