perjantai 10. toukokuuta 2013

Mietin mitä ajattelen

Mietin mitä oikein mietin aamutuimaan, joka aamu. Herättyäni jään huilimaan, lököilemään, köllöttelemään tunniksi pariksi. Ja mitäkö mietin. Menneitä, olevia ja tulevia. Teen muistojen matkaa jo tehtyihin matkoihin. Vuorille ja laaksoihin, merelle ja puroille. Hämmästelen, kummastelen ja ihmettelen uudestaan. Hiekkadyynejä ja mangrovemetsiä.

Noin 10 vuotta sitten olin Madeiralla muutaman viikon 14 vuotiaan lapsenlapseni kanssa. Lopulta hän kieltäytyi lähtemästä enää yhdellekään umpikujalle mummin kanssa.

Mieluusti hakeuden keskustasta poispäin, hiljaisemmille seuduille. Kaikista keskustoista.

Ajattelen mummin mussukkaa, pientä Emil-vauvaa. Ihailen ja ihmettelen hymyään, kääntymisiään, ryömimisen taitoaan, ikäänkuin en koskaan olisi moista nähnyt.

Enkä voi olla ajattelematta miten rakkaassa kotimaassamme on niin paljon pahoinvointia. Monta sataa lasta, kuudensadan oppilaan alakoulusta, kulkee koulumatkansa ikkunani alta. Ja urheilevat kadun toisella puolella. Jostainhan sen ilkeilyn ja väkivaltaisen käytöksen täytyy nousta.
Yksikään aikuinen ei työpaikallaan sietäisi moista kohtelua.

Istuin kahdeksan vuotta käräjäoikeuden lautakunnassa ja pikkupäässäni tulin siihen tulokseen, että kaikki me ollaan uhreja. Nekin jotka ryöstää, raiskaa ja tappaa. Ja mitä sitten. Mitä voisimme tehdä. Ehkä pitää parempaa huolta pienimmistämme, jotka sitten aikanaa pitävät parempaa huolta vanhemmistaan. Mielestäni, edesvastuun uhallakin, pitää puuttua kaikkeen väkivaltaan. Saattaa olla että siinä käy huonosti, mutta miksei minulle jos niin on käymässä pienemmällemme. Eikä sen uhriuden tarvitse olla loputon olotila, onnelinenkin saa olla. Mutta pitäisi huolehtia siitä että muillakin on mahdollisuus onneen. Lähellä ja kaukana. Kunkin resurssien mukaan. Ei millään mittareilla mitaten. Usein pienillä teoilla on kantavammat siivet.

Olen ajoittain taipuvainen masennukseen ja silloin saan ohjeita, että ajattele vain kauniita asioita.
Ole positiivinen. Inhoan yltiöpositiivisuutta. Tarvitsen syviäkin vesiä, pelkkä pintaliito ei ole minua varten. Miten muka voisin nähdä ne miljoonat pienet kauniit asiat jos katselisin niitä 24/365. (näinkö se meni?)

Odotan kesää, sitä että pienet koululaiset pääsevät Tampereelta mummin luo. Mentäiskö taas Korkeasaareen vai Vasikkasaareen. Ehkä molempiin. Linnanmäelle en enää lähde. Omien kanssa sain tarpeekseni. Ja pikku-Emilille on näyttämistä ihan loputtomasti. Ruohoista ja sammaleista puihin ja muurahaisista perhosiin ja lintuihin. Muskariinkin on jo ilmoittauduttu.

Jos elämä oli pitkä pötkylä ja toisesta päästä leikattaisiin kaikki ruma, murhe ja suru pois, pitäisi suostua leikkaamaan myös kauneudesta, ilosta ja innostuksesta yhtä suuri pätkä.
Pidän tämän. Näin on hyvä.