ainajoskus

Kun kuopus oli pieni tytön tylleröinen hoidin kotona useita lapsia omieni lisäksi, ettei tarvinnut omiani viedä hoitoon. Kerran hän sitten, äidin hoputtaessa laumaansa sisään, huusi että "äiti älä lyö". Minä kun en ole kuuna kullan valkeana ketään lyönyt; paitsi kerran, 5-6 vuotiaana, naapurin Leenaa, jonka kanssa tapeltiin siitä voiko Markus-setä näkyä radiosta.
Isommat sisarukset (M&T), tarinankertojia kun olivat hekin, kertoivat Somerolla, pysäkin takametsän siimeksessä elelevästä ihmissudesta. Se tarina upposi liiankin hyvin kuopukseen. Muistaa vieläkin pysäkin.

Satojen kouluttamieni maahanmuuttajien joukossa oli tyylikään näköinen, keski-ikäinen herra, joka useampaan kertaan kertoi olevansa korutaiteilija, suunnitteli ja teki kuulema hopea ja kultakoruja. Etsin hänelle kieliharjoittelupaikkaa Kalevalakorua myöten, olin vähän närkästynyt, kun ei kukaan huolinut. Loppujenlopuksi kuukausien kuluessa selvisi, että hän olikin rannoilla myynyt koruja.

Koko ikäni olen käyttänyt julkista liikennettä ja kun työvuosia kertyi reilut neljäkymmentä on bussimatkoja tullut tehtyä aika monta.  Kerran joku nainen huusi noin metrin päästä, että vitun huora mene pois täältä, yms rumaa ja tyhmää. Toisen kerran, taas bussipysäkillä humaltunut mies nimitteli neekerinnussijaksi, kun juttelin vietnamilaisen kanssa. 

Tunnen pienen pojan, joka tulee silloin tällöin koulusta pahoilla mielin. Taas jostain tekosesta tai tappelusta syytettiin juuri häntä. Onko jo lapsiryhmässä turvallisinta tietää kuka aina tekee mitäkin. Onko kukaan kertonut, että ajattelukin on sallittua.

Se että kerran humahutin Leenaa ei enää kulje varjona 65 vuotiaalle. Tiedän että en lyö ketään, mutta mitä jos naapurin mummo seisoi korva ovessa, onko hänellä kerrottavaa toiselle naapurille. Olinko kenties jonkin aikaa lastenhakkaaja.
Laitanko tästä lähtien kaikki koruntekijät mielessäni sitaateihin.
Kulkeeko jossain ihmisiä, jotka minut nähdessä ajattelevat että tossa se huora ja neekerinnussija menee.

Ei kai se noin yksinkertaista voi olla. Vai onko sittenkin.
Meille isoille ihmisille juorut ja leimat tuntuu hyttysenpistoilta, kun taas pienet ihmiset, joilla ei vielä ole itsetuntemus rakentunut, saattavat satuttaa itsensä pahastikin. Eiköhän sitä aika pieneksi tuntisi itsensä itsekukin jossain kaukana kaukana omasta kielestään ja omaksutuista arvoista ja tavoista.

Melko monesti minäkin olen ymmärtänyt väärin tai ilmaissut itseäni niin, että olen tullut väärinymmärretyksi.
Joskus olen päästellyt pieniä valkeita valheitakin.


Jos kaikki tämä ja paljon muuta olisi tapahtunut vaikka Kongossa, (minulle valkolaiselle) olisinko vetänyt johtopäätökseksi, että hulluja noo kongolaiset, tai ainakin rasisteja.

Joskus on niin vaikea ymmärtää toista samanmoista, vaikka kieli ja kulttuuri olisivatkin samat.

Muuttuva maailma, elämä täällä kotosuomessakin, edellyttää myös meidän kaikkien muuttumista. Ei ennen ollut sen paremmin. Meillä on sentään ajattelun ja ilmaisun vapaus, on on.

Joulun aikaan

Melkein tärkeintähän se syöminen on jouluna. Ainoastaan yhdessäolo menee ohi. Oli niin mukava nähdä lapsenlapsia, niitä aikuisia miehiä, oikein ajan kanssa. Kiitos.

Joulurauhaa

JOULURAUHAA, RAKKAUTTA JA ILOA!

Ajatuksia manipuloinnista

Hiljaisuus antaa ison avaran tilan ajatuksille. Ja tuntemuksille. Aina se ei kuitenkaan ole niin kivaa.

Nyt kun olen ottanut "käsittelyyni" manipuloinnin, huomaan miten huomaamattomasti ihmiset (jotkut) ovat opineet sitä käyttämään. Usein itsekään sitä tiedostamatta.
Ja miten jotkut toiset ottavat kaiken vastaan, edes tunnistamatta manipulointia.
Ehkä meissä kaikissa on sitä vikaa, ja joskus se lienee tarpeellistakin.

Ihan pienet lapsetkin saattavat olla taitavia manipuloimaan (suloisuudellaan, iloisuudellaan, kauneudellaan). Ja toiset manipuloivat kaikissa ihmissuhteissaan.
Isommassa mittakaavassa, läpi historian havinan, on ollut alistavia ja agressiivisia ja autoritäärisiä tai karismaattisia johtajia, jotka kansat hyväksyvät hurraten. Mitä kaikkea onkaan hallittu ja piilotettu manipuloinnin keinoin. Aika paljon on mielestäni kysymys vallan käytöstä.

Pääasiassa pidän itseäni reippaana ja rohkeana selviytyjänä, mutta toinen puoli minusta on hyvin vastaanottavainen ja alistuva.
Byrograattinen järjestelmä, ilman inhimillisyyttä, tekee minut avuttomaksi.
Arvostan kovasti ihmisiä joilla on rohkeutta kohdata ihminen yksilönä, asiakkaan, potilaan tai lapsen
sijaan (haloo oikeesti aikuiset). Ja toimia oman oikeudentajunsa mukaan.
Siihen tarvitaan ainakin itsensä arvostamista ja rohkeutta rikkoa rajoja, ainakin siirrellä niitä vähän.
Eikä se ainakaan helppoa ole.

Toivotan oikein Rauhallista Joulua, paljon Rakkautta ja Hyvääkin Parempaa Uutta Vuotta!  

Luettua/koettua

Eilen sain luettua yhdysvaltalaisen psygologin ja erityisopettajan Torey Hayden kirjoittaman kirjan Hiljaisuuden lapset. Yhdeksän vuotiaan, kaksi vuotta kaapattuna ollen tytön, neljä vuotiaan älykkään ja iloisen pienen puhumattoman pojan ja 82 vuotiaan syvästi masentuneen naisen todellisuuteen pohjautuvat tarinat.

 Minua miellytti myös se, että ns. asiantuntija uskalsi jatkuvasti ja avoimesti tarkastella omaa toimintaansa, ja uskalsi nähdä myös virheensä, jolloin pystyi tarvittessa muuttamaan toimintatapojaan.
Ajattelen, luulen,  että ihmiset, jotka eivät uskalla nähdä tai kohdata avoimin silmin omia tunteitaan ja kokemuksiaan, eivät myöskään pysty kohtaamaan toisten iloja ja suruja suurella sydämellä.

Minulle hiljaisuus, vetäytyminen, eristäytyminenkin, tekee hyvää. Tiedän olevani rakastettu ja tärkeä. Ja minä rakastan.  

Manipulointi on päivän sana.

Sanan voimaa

Eilen sain yökylään ihanan Emilin (2 kk).
Siinä vatsani päällä köllötellessään puhui syvällisiä.
Pienin ääntein ja huokauksin.
Ja ymmärsin, että merkityksillä merkitsemillämme sanoilla ei olekaan niin suurta merkitystä.

Luulen ymmärtäneeni tämän pienen ihmisen sanomisia enemmän kuin hän minun.

Vähän yleistäen, ei sanoilla olekaan niille antamaamme merkityksen voimaan.

Katse ja äänensävytkin kertovat enemmän.
Olen sanaton suuren rakkauden edessä.

Minulle tämä pieni ihme on muistuttanut elämäni tärkeimmistä ja onnellisimmista ajoista.
huhtikuusta 1970, marraskuusta 1973 ja lokakuusta 1979.

Eikä ihmeiden aika ole ohi vieläkään, vaikka onkin muuttanut muotoaan.

Monesti olen ajatellut, että otan kuvia pienen rakkaani ilmeistä ja ihmetyksistä,
mutta aina unohdan välineet.
Luulen, että ikäni mä muistan tän.


Valokuvat ovat olleet mannaa särkyneelle sielulleni, ja olen ruokkinut niillä itseäni.
Mutta tuntuu, että elän nyt niin hetkessä, etten muista kameran olemassaoloakaan.
Ei se mitään.  Monenlaista sattuu.

Jokainen ilonhetki rakentaa.

Kulkimet

Uudet turvalliset kulkimet, joista nautin joka askeleella. Yhtään ei pluikastuta. Icebug Partioaitasta.

Kiitos tyttöseni.

Vieläkään en ihan luota askellukseeni, ja hämmästyn, kun joku onnistuu ylittämään kaikenkattavan torjuntani.
Joku vieras nainen puhui minulle tänään, kun yritin keskittyä vain pystyssä pysymiseen.
Huomasin että voin yhtaikaa katsoa, kuunnella ja pysyä pystyssä.
Nyt voin ainakin luottaa viimeksi mainittuun. Kaatuilemattakin voi kulkea, liukkaallakin.  

Katse eteenpäin ja ympärille

Tälle lahjakkaalle kaatuilijalle tyttökullat ostivat Icebug-nimiset nastoitetut talvikengät.
Jos olisivat odottaneen joulupuukkiin asti, kyynärsauvat olisivat saattaneet olla parempi lahja. Sitäpaisi uskoni kaikenmaailman pukkeihin on lopullisesti karissut.
Ihana ulkoilla kun voi katsoa eteen ja ympärilleen.
Niin olen tottunut nöyrästi katselemaan jalkoihini, että ryhti ja tahti paranivat huomattavasti  molemmat. Saatoin katsoa jopa ihmisiä silmiin, muistaakseni.
Tehtiin kuopuksen ja kullannupun kanssa varmaan viiden kilsan kävelylenkki.

Ylensyöntiä

Ihana elämänvaihe, kun melkein aina lapsiani tavatessa minä opin jotain uutta.

Tänään haudutetut juurekset. Lanttua, naurista, porkkanaa, perunaa ja punajuurta kuutioituna. Pyörittelin niitä rypsiöljyssä johon olin lorauttanut soijaa ja suolaa ja vähän hunajaa.
Eri makuisia versioita voi kehitellä vaikka erilaisilla yrteillä.
250 astetta 10 minuuttia, käännellään ja paahdetaan vielä toiset 10 minuuttia.

Ilojakin

Veeti teki eilen joulutähden keittiön ikkunaan. Parin päivän ikäinen luistinrata on jatkuvasti käytössä, heti aamutuimaankin. Kivaa katseltavaa kahvikupposen äärellä.

Itkutta

Ei yhtään itkua tänään. Taisi olla toinen päivä pariin viikkoon kun pysyin kuivin silmin. Tapasin Veetin, joka teki ikkunalleni ison ihanan joulutähden.
Ja sain pidellä pientä Emil-murusta, niin ihanaa ja rakasta.
Ja olen suunnattoman kiitollinen Annelle, rakkaalle serkkutytölle, joka osasi antaa odottamisen aihetta tälle murheen murtamalle.
- minkä murheen
- monen murheen
- minkä monen
- monien vuosien
- minkä vuosien
- lapsuuden, aikuisuuden, vaimona ja äitinä olemisen,
työntekijän ja työnantajan.
- itselleen uskottomana olemisen vuosien.
- itsensä harhauttamisen ja pettämisen vuosina.
- aamen 

Opettelen arvostamaan itseäni äitinä....äitinä....äitinä......mummina.....minuna, Pirjona (huom. isoP)

Luja on kuitenkin uskoni ylösnousemiseen.
Viimeistään keväänkorvilla.

nimimerkki: kokenut tietää (jos nyt ei kaikkea, mutta masennuksesta jotain)

Suihkussa

Kun kuivalla iholla astuu täysillä suihkuttavaan suihkuun, kestää kauan ennen kuin kastuu. Pisarat vain käväisevät iholla.
Joidenkin iho tai silmät pysyy kauemmin kuivana kuin toisten. Loppujen lopuksi kaikki kastuu.

Syksyn aikana olen kymmeniä kertoja selannut tuhansia valokuvia. Lapsia, luontoa ja matkoja.
Suru, pettymykset, epäonnistumiset, ne ovat jääneet kuvien ulkopuolelle. Hyvä niin, mutta tälle minälle ne putkahtaa aika-ajoin iholle, enkä niitä ihan helposti kuivatuksi saa.

Samalla tavalla kuin suihkun jälkeen seisoo märkänä ja suihkuverhon alta kylmyys alkaa jaloista nousta ylöspäin, minä tärisen nyt. Enkä saa itseäni kuivaksi millään.

Onnenpäivä

Sain tänään melkein kaikki rakkaimpani halittavaksi ja pusuteltavaksi. Kaikki omat rakkaat lapset ja melkein kaikki lastenlapset. Onnellinen minä.

Pikkuenkuli sai nimekseen Emil Ilmari.

Onnellinen pieni perhe. Varmaan ainoa kohta jossa pikku Emil, monen tunnin juhlakaluna ja keskipisteenä olemisen jälkeen protestoi, kun syli ja tunne oli riittävän turvallinen.

Eeva-mummi ja enkuli, nimeltään Emil. Sininen nuttu on isukin 102 vuotiaan mummin kutoma.

Jenni-prinsessa, pieni juhlavieras.

Esikoinen poikineen, Isot lapsenlapseni.

Nämä tytöt jakoivat kummityttöinä olemisen ilon. Neiti E on oma rakas lapsenlapseni.

Enkulin huuto

Olin ensimmäistä kertaa pikkuenkulin (jolla on huomenna ristiäiset) kanssa kahden, kun äitinsä kävi kaupassa. Ei ollut tunne eikä tuoksu kohdallaan. Eikä äänikään äidin. Itkuthan siitä seurasi. Hetken malttoi aina kuunnella ja katsella ennen seuraavaa parahdusta. Sen verran tämä mummi taisi olla hämillään, ettei tullut yhdenkään tuutulaulun tai kansanlaulun sanat mieleeni, sen enempää kuin joululaulujen tai virsienkään. No ei se mitään, minä totun.
On se niin ihana.

Kehon muisti

Kuukauden ikäinen pikkuenkuli pääsi äitinsä ja mumminsa kanssa parin tunnin kävelylle. Taivas oli sininen ja aurinko paistoi. Se on niin ihana. Katselee ja kuuntelee tarkkaan, vastailee ynisemällä ja murisee venytellessään.

Oman kuopukseni (enkulin äidin) syntymä oli melkoisen traumaattinen, meille molemmille. Kolmen viikon sairaalassa makaamisen jälkeen vauvani syntyi viisi viikkoa ennen laskettua aikaa. Synnytyssalissa vauvan sydänäänet heikkenivät, ja shokissa tärisevää minua lähdettiin kiidättämään leikkaussaliin. Pieni keskosvauva vietiin lastenklinikalle ja repeytynyttä kohtuani ommeltiin kolme tuntia. Verta sain yhdeksän pussillista. Sen jälkeen tiputeltiin veriplasmaa ja suolentukkeuma samaan syssyyn vaati omat vempaimensa ja toimenpiteensä. Enimmillään kehossani oli kuusi letkua, melkoista ulkoistamista. Näin vauvan ensimmäisen kerran neljän päivän ikäisenä. Mutta hyvä tyttö siitä tuli. Ja nyt jo äiti.

Nyt kuitenkin syksyn lehdet ovat pudonneet. Silloin, kauan sitten, kun pääsin ensimmäisen kerran sairaalan ikkunaan, olin tosi pettynyt. Edellisen kerran ikkunasta katsoessani syksyn ruska oli parhaimmillaan.

Kesti varmaan kymmenen vuotta ennenkuin lakkasin reagoimasta lehtipuiden riisuutumiseen.
Tänään muistin sen.

Se on niin ihana vauva. Niin ihana. Niinkuin äitinsäkin.  

Voimanlähde

Luonto, mieluiten äänineen kaikkineen, on minulle parasta hoitoa. Se tosin on harvinaista herkkua isompina kuin kävelyreitin mittaisina annoksina. Viime vkl pääsin vuokramökille; kiitos rakkaat.

 Lähes kolmekymmentä vuotta olemme silloin tällöin vierailleet Seeterissä. Minulle se on aina ollut pakoa arjesta. Ja kiireetöntä yhdessäoloa.
 

Taivaspolku

 Makuuhuoneen ikkunasta

Syksyistä päivänpaistetta. Järvi on jo jäässä, ihan ohuesti (Vn paikalla voisi olla yhtä hyvin K).
Rakkaalla lapsellani kädet käy aina.

Saappaan raato

Kävelimme metsässä muutaman tunnin päivittäin. Kuunnellen ja katsellen erilaisia sammaleita, jäkäliä, naavaa, oravia, tikkoja ja vaikka mitä.

Niin ne kulkee käsikkäin ilot ja surut.
Ikionnellinen olen lapsistani ja heidän lapsistaan.

Sörsselssön

Broilerin rintapalat pakastan yksittäin. Eilen otin sulamaan yhden, jonka ruskistin suikaleina sipulin kera. Vähän oli herkkusieniäkin jääkaapissa ja aurinkokuivattuja tomaatteja. Kun alkuun pääsin lisäsin vielä paseerattuja tomaatteja ja vähän aikaa sekottelin sörsselissä myös perunasuikaleita. Sitten uunivuokaan muna-maitokermaa päälle, juustoraastetta ja rosmariinia kaiken kukkuraksi. Tuoksuu hyvälle. Mausta en vielä tiedä.

Tuttu vai vieras

"Vaikka toinen ihminen olisi kuinka tuttu ja läheinen, hän on kuitenkin perin juurin vieras. Kahta samanlaista ihmistä ei ole, ja juuri siinä suhteessa me olemme kaikki samanlaisia: jokainen on toisenlainen.
Vieraus tekee meistä samanlaisia myös siinä mielessä, että kukaan ei tunne itseäänkään läpikotaisin. Toinen ihminen on vieras itselleen siinä missä minäkin itselleni, puhumattakaan siitä vieraudesta, mitä me edustamme toinen toisillemme." Jaakko Heinimäen tekstiä kirjassa Taskuetiikka.

Kun meille on tulossa tuttuja, kavereita tai perheenjäseniä kylään, toteamme että meille tulee vieraita. Englannin kielessä ei suinkaan sanota "strangers" kun odotetaan kyläilijöitä.

Itselleni vierauden tunne on tuttu. Kun johonkin kirjoitin, että antakaa mun olla, tarkoitin että saanhan olla oma itseni tällaisenaan.

Kaikkea ei voi pistää sairauden piikkiin; tällaiseksi olen kasvanut, vuosikymmenien aikana. Monien vaikutuksesta ja omista valinnoista. Ja kasvan hautaan asti (nykyisin leveyttä).

Loppujen lopuksi olen tyytyväinen itseeni ja elämääni. Paikalleen pysähtyminen on minulle kauhistus (seisova vesi haisee) ja kypsä ihminen, kuin myös tomaatti, mätänee (ellei sitä ole säteilytetty).
Eikä se ole niin väärin, että tunteet ja mielentilat heilahtelee. Ne uskomattomat kokemukset Brasilian sademetsistä, Santiagon tielle, ja kaikki siltä väliltä, olisivat jääneet kokematta jos turvallisuuden ja tuttuuden tunne olisi tärkeintä.

Kaikkea ei kuitenkaan kukaan voi valita. Se paska, jonka läpi itsekukin on elämänsä varrella kahlannut olisi voinut jäädä väliin. Vai olisiko? Väitän että ei. Jokainen on oman historiansa vanki tai tuote. Annetaan siis toistemme olla, mutta ei jätetä yksin.

Itkut

Joitakin vuosia sitten sairastuin vakavaan masennukseen ja työuupumukseen (joka ei ole sairaudeksi luokiteltava). Silloin jäin eläkkeelle. Mihin minä nyt jäisin, tai menisin? Itken päivittäin silmät päästäni. Hukkaan kaiken, ajatuksenikin, enkä löydä mitään etsimälläkään. Nukahdan aamutunneilla, enkä herää, tai jos herään, en pääse sängystä ylös ennen iltapäivää, ellei ole ihan pakko. Kaikki elämän möröt vyöryy päälle ja hautaa isotkin ilot alleen. Vaikka tiedän että niitä on ainakin kahdeksan kappaletta.

Odotettavissa

Makuuhuoneeni lattialle kasvaa lego-kaupunki. Lupasin etten ihan pian pelottele imurilla. 11-vuotias Veeti käy muutaman kerran viikossa tämän varamummin luona tekemässä läksyjä (ihan koulun nurkalla kun asun) ja huomenissa lupasi tuoda pikkuveljenkin mukanaan. Minulle pienet ihmiset ovat parhaita maadottajia kun..... en edes osaa kuvailla tai löytää sanoja, tai en halua.

Kahden yön kuluttua esikoinen vie minut metsään, vuokramökille: saan hiljaisuutta, takkatulen loimua, saunan tuoksua (kotona vain kerrostalon sähkösauna), ikkunasta järvelle tuijottelua, metsän huminaa. Syvällisiä keskusteluja tai pinnallisia höpinöitä aikuisen tyttären kanssa. Taidanpa ottaa mukaan puukon, en ole veistellyt sitten kuin nuorena partiolaisena. Kameran, käsitöitä, luettavaa, sanaristikoita, Skip-bon. Sitä odotellessa.

Mielipahaa

Sama sateenropinako se on, joka silmälasini sumentaa. Yhtäjaksoista se ainakin on, sateenropina ikkunaan ja silmälasien sumentuminen. Niin tukahduttavana, päällevyöryvänä, agressiivisena, koen rakkaan lähiomaisen kohtaamisen. Muutos ei toki tule ihan puskista, mutta voimakkuus ja sen vyöry oli musertavaa.

Monista pienenpienistä asioista syntyy kokemus. Velipoika osti palvikinkkua, vaikka piti olla uunikinkkua. Minä ostin liikaa juustoa ja rangaisukseksi saan viedä sen kaiken kotiini. Molemmat velipojat osaa ja tietää miten ruokaa laitetaan, mutta minä aiheutan vain sotkua. Kaikki terveys- ja kotipalvelut ovat väärin ja halveksuvia, pitävät vanhoja idiootteina.  Muihin läheisiin ja rakkaisiin kohdistuvia kommentteja en halua edes muistaa, vaikka ne itkettääkin. Onneksi olen aika hyvä unohtamaan.

Poliitikot ovat vain ahneita omanedun tavoittelijoita ja ostettavissa. Naapurin Virva pelasti hengen ja kävi sairaalassa. Unohtuiko, että velipoika kävi sairaalassa töiden jälkeen uskollisesti lähes- tai joka päivä ja kotiutumisen jälkeen joka ilta.  Ok; minulle kysymys taitaa olla arvostamisesta, "pienien" eleiden huomioimisesta.

Jotain tai sinnepäin, kunhan satuin katsomaan telkkarista;
Stalinin mielestä rikollisuudesta päästään eroon työllä, työvelvoitteilla, kuten esim. Stalinin kanavan rakentaminen osoittaa (noin 300 vainajaa). Hitlerin mielestä rikollisuus ja toiseus oli synnynnäistä (muutamia vainaita silläkin suunnalla). Kokoomuksen nuorten pj on myös ilmaissut syvällisen kantansa köyhäinhuoltoon, onneksi, jotta vanhat ja kokeneemmat pääsevät ilmaisemaan paheksuntansa. Vaurastuminen edellyttää aina riistoa (?), ellei ole siirtokuntia, niin mustatkin käyvät. Tunteeni lienee minimalistinen verrattuna 1900 luvun alkupuolen massiivisiin tapahtumiin, mutta tuskin silloinkaan kukaan ymmärsi miten ajan ilmapiiri/ henki vaikutti. 

Kaikki ne isät ja pojat, äidit ja tyttäret. MeKinKö.

Luulen, että kätkettyjä salaisuuksia on joka suvussa, kaikkialla.

Kun missään ei tunnu

Näin unta että olin nousemassa katukaivosta. Näin vain tyhjän kadun ja siinä kengänpohjia. Nousin ylös (hyvät käsivoimat varmaan) ja rupesin keräämään niitä elottomia ihmisiä sanomalehtien väliin (melko pieniä olivat) ja pinosin lehdet korkeaksi kasaksi. Mitään elämää ei ollut ympärilläni, eikä tuntunut missään. Tein vain työtäni.

Putous

Ei mitään uutta auringon alla, mutta aina vaan raskaammaksi käy reppu Hyrylässä käyntien jälkeen. Kaikki mitä itse katson arvoiksi tai ehkä moraaliksi omassa elämässäni, ovat niin väärin, tyhmyyttä, naivia. Idiottimaista. Etusormella pyörivää liikettä ohimon kohdalla. Tulikiven katkuiset tuomion sanat niidenkin ylle, joita kuvittelisin rakkaudella siunattavan. Lapsia siemennetään ja synnissä ne on siitetty. Yritän edes varjella itsenäni, ja yritän unohtaa. Kaipa tästä taas tokenee, enkä voi ymmärtää miten suurta rakkautta tai kärsivällisyyttä irtoaa varmaan monestakin omaishoitajasta. Minusta ei siihen olisi.

Köyhyys

Suomenkuvalehden köyhyysjuttu (kannattaa lukea) sai minutkin pohtimaan sinne viivan alle jääneenä, suhdettani moiseen asiaan. Mitään ei minulta puutu (paitsi rahaa joskus).
IsonOmenan turhuuden markkinoilla, käyn apteekissa ja kirjastossa ja ostamassa tuoretta kalaa, muuten se kaikki runsaus ja rönsyily ahdistaa.
Köyhyydessä parasta onkin se, kun tarpeet vähenee ja rupeaa näkemään lähelle.
Vuosikymmenet energiani ja mielikuvitukseni käytin työhön ja yhteiskunnalliseen "puuhasteluun". Ehkä se oli silloin parasta, tai sitten väärin. Virheitä sattuu valintoja tehdessä. Onneksi kuitenkin olin lasten kanssa kotona 11 vuotta. Paljonhan sitä mahtuu, kaikenlaista.

Elämän suurimmat ilot irtosivat kuitenkin lasten kanssa vietetyistä päivistä ja hetkistä, niinkuin nytkin.
Nyt kun kaikki lapset ovat omillaan ja mahdollistaneet minulle vielä mummiuden ilotkin, ei taloudellista hätää ole nimeksikään.

Kirjasto ja kierrätyskeskus, metsä ja merenranta, kaikki kävelymatkan päässä.

Ehkä köyhyys on monelle paremminkin mieletila kuin pankkitilin saldo. Tiedän kyllä, että oikeasti köyhiäkin on maailmassa. Puutteessaeläviä näilläkin leveysasteilla.

Nöyryys

Aamulla päätin että en edes katso kelloa, nukun niin kauan kuin nukuttaa. Heräsin puolenpäivän jälkeen. Söin aamupalan kierrätyslehtiä lueskellen, nautiskellen ja mietiskellen.
 
Nöyryys; yksi niistä aiheista, joka on ollut jo vuosikymmeniä mietintämyssyssäni.
Elää nöyrästi on sama kuin elää täydesti. Nöyränä voi tunnustaa omat rajansa. Rajansa tunnistaen voi elää rohkeasti. Päivittäin, tai ainakin lähes, törmään uusiin asioihin, joista haluaisin selvitä, tai haluaisin niitä ymmärtää. Eikä se edes pelota tai hävetä. On ihanaa kun voi pyytää apua luotettavilta ja arvostamiltaan ihmisiltä, ja saada sitä.

Omia rajoitteitani on se, etten luota järjestelmän/yhteiskunnan tukeen. Hyvinvointivaltiossamme olisi paljonkin parantamisen varaa, ennenkuin siitä olisi todellista apua kaikille tarvitseville. 
Mikään systeemi ei tietenkään korvaa ihmisten toisilleen antamaa apua, pientä eikä suurta.

Ylimielisyys ja uhma; olisivatko ne nöyryyden vastakohtia. Toisaalta, eniten inhosin nöyrä sanaa murrosikäisenä kun ajatukset alkoivat enenevässä määrin olla omatekoisia. Nöyryyden arvelin olevan alamaisuutta, ja sehän ei minulle sopinut.

Olen myös kuullut tai lukenut että nöyryys ja kiitollisuus olisivat sisaruksia. Se sopii minulle.

kolottaa

Kävelin kauniissa aurinkoisessa syyssäässä ja pikkupakkasessa viidenkilsan lenkin. Taitaa olla urheiluvamma, kun lonkka ja polvi vihoittelee, tai sitten pitäisi käydä ostamassa pitkät kalsarit, eikä ulkoilla enää pelkissä farkuissa. Heti seuraavasta eläkkeestä sitten.
Nyt on meidänkin talossa lämpö päällä. Tänä aamuna patterit olivat vielä ihan kylminä ja asteita 18,2.

Jatkoin muutaman päivän ikäistä porkkana-timjamisosetta ja tein siitä rieskoja iltapalaksi. Monesta muustakin taitaa olla jatkojalostukseen, kunhan oivaltaa.

yhteisiä asioita

Lempeissä saunan löylyissä, näin kunnallisvaalien alla, muistui mieleeni  (kau kaaa) miten kaupunginjohtajan vastaanotolla kaikilta ryhmien puheenjohtajilta odotettiin näkymiä tulevaan. Aloitin omani "me virheet" mikä oli illan hauskin juttu, paljon hauskempi kuin se, että söin elämäni ensimmäisen ja viimeisen kerran karhun paistia. Mikä ei ollut sen kummempaa kuin mikään muukaan palapaisti. Ehkä en vain osaa arvottaa oikeita asioita.

Luulen, että suurin osa ihmisistä äänestää ryhmää, johon kokee itse lukeutuvansa/kuuluvansa. Itselleni vihreät ovat aina olleet ainoa mahdollisuus, kun kerran kuvittelen voivani vaikuttaa asioihin. Kun uskon, että demokratia on tapa hoitaa yhteisiä asioita. Kun uskon, että omalla henkilökohtaisella mielipiteelläni on merkitystä, arvoa. Tämän minä pidän. Vaikka olenkin ollut politiikasta "syrjäytynyt" vuosikymmeniä, sen verran olen siivellä ollut, että jaksan uskoa yksilön mielipiteen vapauteen ja merkitykseen.

Vuonna -85, kun astuin remmiin, yhdellä ison puolueen pj:llä oli taitettu lappu, jossa toisella puolella luki Jaa ja toisella Ei. Toisella isolla puolueella eturivissä istuva ryhmän pj nosti peukalon ylös tai osoitti sillä alas. Ja kaikki tiesivät miten äänestää. Silloin ajattelin että eikö valtuutettujen vastuuta voisi hoitaa etänä. Tulisi kunnallekin halvemmaksi.

Levon hetki

Nyt on sitten tunti tanssittu ja kahviteltu Eijan kanssa. Kävely kilometrejä tuli ainakin se seitsemän. Afrotanssi on ihan mukavaa, mutta nyt joudun uudestaan sopeutumaan tunteeseen että en osaa.
Jos saan jaloilla rytmistä ja askelista kiinni, pitäisi vielä käsiäkin heilutella samaan tahtiin. Siinä kohtaa meinaan eksyä. Muut ovat harrastaneet lajia jo 3-10 vuotta ja tällä hetkellä taidan olla ainoa aloittelija.
Onhan sitä jo joitakin vuosia tullut porskuteltua asioiden ja tekemisten kanssa, jotka on voinut kuvitalla osaavansa. Ja nyt tarvitsen opetusta suunnilleen jalasta pitäen.
Ei se nyt ihan nöyryytyksen puolelle mene, mutta on siinä tunteessa sietämistä, kun huomaa miten helppoa se on muille. Mutta kyllä minä vielä opin. Ja sitten kaikki saa nähdä afrotanssi esityksiäni kaikissa kissanristiäisissä. Itse asiassa ehkä esiinnyn jo vauvelin ristiäisissä. Ok, lupaan että en esiinny koskaan missään.

Huilitauon paikka. Kellahdan lehden kanssa sohvalle ja saatanpa torkahtaakin.

ruokapäivä

Silakkapihvien lisukkeeksi tein porkkana-timjamisosetta. Huomenna jatkan sitä keitoksi. Tein myös pakkaseen monta "laatikollista" uuniruokia. Ihan näillä main on aloitettava pakastimen "syöminen". Minusta ei vain taida olla kohtuuden ystäväksi.

Huomenaamulla afroa tanssimaan. Toivottavasti on kaunis ilma niin tulee käveltyäkin 6-7 km. Hain valmiiksi pipon ja käsineet.

aikaa ja sen puutetta

Särkylääkemainoksessa sanottiin että "kun kivulle ei ole aikaa" ja sekös minua vitutti. Samaan kai voidaan sijoittaa muutama muukin hyvä syy: kun surulle ei ole aikaa,tai kaipaukselle tai katkeruudelle, vihalle, ikävälle, yksinäisyydelle jne. Tunteille, jotka itsekukin kokee liian vaikeiksi.
Mahahaavanhan siitä saa, tiedän kokemuksesta. Tosin taudille voi olla monia muitakin selityksiä, mutta tärkeintä on, että että pidät huolta itsestäsi.

Tämän illan motto: kuolema on vaikeinta eläville.

Poljen jalkaa

Pidän Donna Leonin tyylistä kirjoittaa, mutta en kirjojen lopuista. Suututtaa se keinojen vähyys, jolla
komissario Brunetti joutuu sietämään rahan ja vallan voitot, oikeudenmukaisuudesta ei jää hajuakaan.

Suuttumus, varsinkin viha, ovat aina olleet heikkoja kohtiani. Taisin olla noin 18 vuotias kun tunnistin vihaa itsessäni, tai hyväksyin tunteen. Aikaisemmat aavistelut johtivat aina itsesyytöksiin. Uskalsin näyttää negatiivisia tunteitani vain murjottamalla, joka sekin oli kiellettyä. Nyt poljen jalkaa ja päästelen ärräpäitä. Haurastuvien luiden vuoksi kannattanee ruveta miettimään polkasun voimakkuutta.

Pinaattikeittoa en ole sitten lapsuuteni syönyt, eilen kokeilin, ja olihan se parempaa, mutta ei nyt niiin hyvää. Pastaa voi muunnella mielensä mukaan. Viimeksi yhdistelin pekonia, aurinkokuivattuja tomaatteja ja herkkusieniä juustokermalla. Savipadassa muhinut juurespata on myös herkkuani. Itse sävelletty ja sovitettu ruoanlaitto on ihan mukavaa paikotellen, mutta joskus vielä oikasen ja tyydyn ruisleipään tai itseleivottuihin sämpylöihin, joista myös voi tehdä monenlaisia versioita. Kala on kauhean kallista, enkä raaski sitä syödä kuin muutaman kerran viikossa. Toisella kerralla se on silakkaa, kymmenestä fileestä saa 5 silakkapihviä, joista yksi jää vielä leivän päälle iltapalaksi. Hyvä ruoka, parempi mieli.

hitaat aamut

Millään en viitsi aamuisin nousta lämpimästä pesästäni kylmään maailmaan. Tunti jos toinenkin kuluu mietinnöissä tyynyvuorten välissä.

Kuopuksen esikoinen tuntuu suunnattomalta elämän lahjalta. Niin rauhallinen, suloinen ihme, jota voin käydä paijailemassa, joka on neljän päivän ikäisenä äitinsä iholla, sydänäänten ja hengityksen tahdin ulottuvilla. Kovasti ovat asiantuntijoiden ohjeet runsaassa 30 vuodessa muuttuneet. Inhimillisempään ja luonnollisempaan suuntaan mielestäni.

Lähes jokainen ilta ja jokainen aamu mietin että huomenna, tänään tai kohta imuroin. Mutta en sitten viitsikään. Ei paljon huvita pyykinpesukaan tai lakanoiden vaihto. Tänään kuitenkin sain aikaiseksi.

Myöhäinen iltakahvi ja korvapuustit, kaksin kappalein, ei ollut kovin viisasta. Täytyihän niistä leivonnaisista nauttia sen kerran kun niitä on aikaiseksi saanut. Edellisistä korvapuusteista on varmaan toistakymmentä vuotta.

 11-vuotias "herraseura" saa tämän mummin tekemään arvaamattomia. Läksyjen luvun puitteissa, pari kertaa viikossa, ollaan leivottu ja lettuiltu ja pelattu lautapelejä. Sekään ei ole lempipuuhakseni osoittautunut kuin korkeintaan loma-aikoina.

Taitaapi olla niin, että monet vuosikymmenien puolipakot panee kapinoimaan ja haluan tehdä kaiken toisin. Pakkoja on vähemmän kuin mitä koskaan olisin kuvitellutkaan. Lähes kaikki on halusta kiinni. Siitä olen kiitollinen.
Siitäkin, että näkö on tallella ja kirjasto lähellä. Lukeminen kun on suurinta huviani.

ikiaikainen tuutulaulu

Tuuditan tulisoroista
kipenäistä kiikuttelen.
Vaalin pientä valkiaista
Luojan lasta liikuttelen.

Taivahast on lapsi tullut
taivahan tulen kisoista.
Luojan lemmen leikinnöistä
ei vahingon valkioista.

Luojan lykky

Viides lapsenlapsi syntyi tänään.  Ensimmäinen plaatuaan eläkkeellä ollessani. Oletettavasti melko tavallista; suurin osa mummeista on työelämässä. Omat vanhimmat lapsenlapseni ovat jo itse lapsenteko iässä. Sairaan onnellinen olo! Toivoisin voivani olla kokopäivämummi (en toki jokapäivä ja kokoajan, mutta tarvittaessa).

Mukava päivä

Sain lounasvieraaksi ystäväni vuosikymmenien takaa. Toki on tavattu pikaisesti erilaisissa perheiden pippaloissa, joissa päällimmäisiä kuulumisia vaihdellaan. Tämänpäiväisissä keskusteluissa löytyi sama vanha Jari 70-luvulta, arvoineen kaikkineen. Ja fruE sopi joukkoon kuin nenä päähän. Olipa mukavaa.

Useaan otteeseen olen miettinyt vakavissani kenelle vihreälle ääneni annan. Valinnanvaraa kyllä löytyy, mutta luotanko niihin vanhoihin, joiden kanssa toimin 80-90-luvuilla, vai olisivatko nuoret kolme-nelikymppiset enemmän ajanhermolla. Sietäisivätkö ja sopeutuisivatko paremmin muutoksiin (edes silloin kun sielu sietää) ja näkisivät laajemmin koko yhteiskunnallisen kirjon. Ikä-, työ-, varallisuus-, koulutus-, asumisolot- ja seutu ympäristöä koskevine päätöksineen. Monikulttuurisuus ja kansainvälistymiskysymykset, elinkeinopolitiikkaakaan unohtamatta. Miten tahto ja mieli taipuu. Näihinkin joutuu kantaaottamaan, jos tulee valituksi. Äänestin nuorempaa, esikoiseni ikäistä.

maa kutsuu

Tietysti vanhalla maha ja tissit roikkuu, mutta että vielä hampaatkin putoaa, on se niin väärin. Akuuttiaikaa yritän huomisaamuna varata jospa hammaslääkäriasiantuntija sais vielä jollain sinitarralla tai erikeepperillä pelastettua.

Niin olen iloinen tästä uudesta koneapulaisesta, vaikka hitaasti opinkin käyttämään, kun kärsin väärän näpäytyksen katastrofista. Raastinrautaa, kaulinta ja juustohöylää kyllä käytän rohkeasti.

Uusi lelu

Kuopus toi uuden läppärin viikkoja sitten hajonneen tilalle ja esikoinen istui päivän ja illan auttamassa alkuun. Blogi onkin minulle ihan uusi ajanviete, tositarkoituksella, toivoisin. Kiitoksia tyttösilleni alkumetreistä. Tervetuloa seuraamaan tai vain vilkuilemaan arjen ihmeitäni.