kaduttaa, nolottaa, hävettää

Vaikka mitä on tapahtunut postausten välillä, mutta näitä nyt mietiskelen:

Kaduttaako, nolottaako, hävettääkö? kyllä - kyllä - kyllä.

Usein tilanteisiin liittyy joku muukin tai muitakin, joten niistä ei enempää. 
Joskus se on tunne tai käyttäytyminen jota toivottavasti kukaan ei ole huomannut.
Nolottaa, hävettää ja kaduttaa se silti, jopa vuosikausia.

Satuttavia sanoja tai tekoja ei niin vain kummatakaan muistista (edes omastaan).

En kuitenkaan usko vaativani itseltäni liikoja.... tai no, ehkä joskus.

Ehkä toivon toisilta sitä mitä vaadin itseltäni.

Ehkä se ei ole oikein, mutta ei niin väärinkään. Saattaahan se tuottaa riittämättömyyden tunteita, mutta niiden kanssa olen oppinut tulemaan toimeen.

Onneksi minun ei tarvitse olla kaunein ja älykkäin ja rikkain.

Syön, siivoan ja nukun silloin kun siltä tuntuu. Pienen eläkkenkin käytän niin kuin haluan, mutta en ainakaan järkevästi.

Tällaisena rakastan tätä elämääni.
Paitsi joskus. Joskus kaikki menee päin persettä. siitä sitten joskus.

Mietin mitä ajattelen

Mietin mitä oikein mietin aamutuimaan, joka aamu. Herättyäni jään huilimaan, lököilemään, köllöttelemään tunniksi pariksi. Ja mitäkö mietin. Menneitä, olevia ja tulevia. Teen muistojen matkaa jo tehtyihin matkoihin. Vuorille ja laaksoihin, merelle ja puroille. Hämmästelen, kummastelen ja ihmettelen uudestaan. Hiekkadyynejä ja mangrovemetsiä.

Noin 10 vuotta sitten olin Madeiralla muutaman viikon 14 vuotiaan lapsenlapseni kanssa. Lopulta hän kieltäytyi lähtemästä enää yhdellekään umpikujalle mummin kanssa.

Mieluusti hakeuden keskustasta poispäin, hiljaisemmille seuduille. Kaikista keskustoista.

Ajattelen mummin mussukkaa, pientä Emil-vauvaa. Ihailen ja ihmettelen hymyään, kääntymisiään, ryömimisen taitoaan, ikäänkuin en koskaan olisi moista nähnyt.

Enkä voi olla ajattelematta miten rakkaassa kotimaassamme on niin paljon pahoinvointia. Monta sataa lasta, kuudensadan oppilaan alakoulusta, kulkee koulumatkansa ikkunani alta. Ja urheilevat kadun toisella puolella. Jostainhan sen ilkeilyn ja väkivaltaisen käytöksen täytyy nousta.
Yksikään aikuinen ei työpaikallaan sietäisi moista kohtelua.

Istuin kahdeksan vuotta käräjäoikeuden lautakunnassa ja pikkupäässäni tulin siihen tulokseen, että kaikki me ollaan uhreja. Nekin jotka ryöstää, raiskaa ja tappaa. Ja mitä sitten. Mitä voisimme tehdä. Ehkä pitää parempaa huolta pienimmistämme, jotka sitten aikanaa pitävät parempaa huolta vanhemmistaan. Mielestäni, edesvastuun uhallakin, pitää puuttua kaikkeen väkivaltaan. Saattaa olla että siinä käy huonosti, mutta miksei minulle jos niin on käymässä pienemmällemme. Eikä sen uhriuden tarvitse olla loputon olotila, onnelinenkin saa olla. Mutta pitäisi huolehtia siitä että muillakin on mahdollisuus onneen. Lähellä ja kaukana. Kunkin resurssien mukaan. Ei millään mittareilla mitaten. Usein pienillä teoilla on kantavammat siivet.

Olen ajoittain taipuvainen masennukseen ja silloin saan ohjeita, että ajattele vain kauniita asioita.
Ole positiivinen. Inhoan yltiöpositiivisuutta. Tarvitsen syviäkin vesiä, pelkkä pintaliito ei ole minua varten. Miten muka voisin nähdä ne miljoonat pienet kauniit asiat jos katselisin niitä 24/365. (näinkö se meni?)

Odotan kesää, sitä että pienet koululaiset pääsevät Tampereelta mummin luo. Mentäiskö taas Korkeasaareen vai Vasikkasaareen. Ehkä molempiin. Linnanmäelle en enää lähde. Omien kanssa sain tarpeekseni. Ja pikku-Emilille on näyttämistä ihan loputtomasti. Ruohoista ja sammaleista puihin ja muurahaisista perhosiin ja lintuihin. Muskariinkin on jo ilmoittauduttu.

Jos elämä oli pitkä pötkylä ja toisesta päästä leikattaisiin kaikki ruma, murhe ja suru pois, pitäisi suostua leikkaamaan myös kauneudesta, ilosta ja innostuksesta yhtä suuri pätkä.
Pidän tämän. Näin on hyvä. 

Murhetta ja Iloa

Nyt on ystävä saatettu mananmajoille, tai minne lie. Huomenna on uurnanlasku, johon en pääsekään, kun valitsin aiemmin varatun mökkiviikonlopun tyttärieni ja 3 lapsenlapsen kanssa.
Voimia velikulta! Kuolemasta on muutama päivä vaille kuukausi; edelleen pysähdyn lähes päivittäin hiljaa hengittelemään ja muistelemaan. Voin kuvitella miltä kaikkein lähimmistä tuntuu rakkaimpansa menettäminen. Ei kuolema ole paha eikä niin väärin, mutta se sattuu. Enemmän kuin mikään muu menettäminen. Ihminen hallitsee niin monia elämän alueita syntymästä kuolemaan, että äkillinen poistuminen elävien kirjoista tuntuu käsittämättömältä ja vaikealta hyväksyä.

Serkkuni sain muutama viikko sitten pienen terveen poikavauvan, Toivon.

Toivo on tähdissä, toivo on maassa, vanajan kukassa varjokkaassa. Toivo on hopeakylkikalassa, toivo on vastaisen rakkauden valassa. Jakakaa toivoa, kylväkää sitä, älkää pitäkö toivoa salassa. Jotakuinkin näin  Kaarina Helakisa siitä runoili.

Täydellinen toivon menettäminen on varmaan niitä raskaimpia tunnetiloja.

Iloa tuo kevään herääminen. Valo ja lämpö. Linnut, kukat, silmut, perhoset.

Kevättä, kevättä odotellessa

Pitkän päivän pitkä ilta.

Näihin aikoihin tulee kolme vuotta eläkkeelle jäämisestäni. Enää en näe (paitsi joskus) unia kiireestä ja myöhästymisistä tai sanattomana ihmisten edessä seisomisesta "luu kurkussa" tai loputtomasta selkokielellä selittämisestä.
Harvoin pitkästyn ja vielä harvemmin tunnen itseni yksinäiseksi. Tänään ei oikein mikään ole sujunut, kulkenut, edennyt.

Sateinen päiväköhän se oli mikä sai minut katselemaan matkoja. Madeira olisi niin houkutteleva. Olen ollut siellä 5-6 kertaa, mutta edellisestä on jo 9 vuotta.
Jos on elämä rauhallisempaa ja hitaampaa, niin on se myös taloudellisesti tiukoilla elämistä.
Nyt olisin jopa valmis ottamaan tilaisuudesta Vaarin, jos se toisi oman eläkkeensä yhteiseen pussiin ja maksaisi vuokrasta puolet. En vaineskaan. Vaikka silloin kenties pääsisin joskus ehkä vielä ihmettelemään maailman ihmeitä.
Toki olen kiitollinen kaikista ihanista ja ihmeellisistä kokemuksistani, mutta tahtoisin vielä lisää.


Harmittaa kun huomasin, että lääkereseptit loppuvat ennenkuin sain lääkärin soittoajan. Viikolla kävin labrassa ja kohollaan olevista arvoista pitää keskustella lääkkärin kanssa, mutta ensimmäinen aika, jolloin lääkkärillä on aikaa soittaa on kuukauden päästä. Lääkkeet kolmen kuukauden satsina on kuitenkin edullisempia kuin kuukauden ajaksi.
No, se on vain maallista. Suuremmista murheista pienin.

Naatti

Naatti on vähän niinkuin väsähtänyt juures.
Surun sieppariksikin voisin itseni nimetä.
Aika monen mananmajoille siirtyvän luona olen päiväkausia viipynyt. Ja surun murtamia ajan kanssa lohduttanut.
Kyllähän tähän ikään mennessä paljon ehtiikin (melkein 66).
Oikeasti olen kiitollinen saamastani / valitsemastani osasta: ellei syntymä ja kuolema pysäytä ja opeta, niin mikä sitten.
Ei niin että se viisaaksi tekisi, mutta ehkä antaa mahdollisuuden oppia.

Tämän lauantaipäivän  olin velikullan luona.
Veimme pesulaan päiväpeitteen, jolle rakkaansa oli kuollut (en sano että nukahtanut, eikä minusta sodassa kaaduta vaan kuollaan).
Vaihdoimme viherkasveille mullat, mikä oli ollut rakkaansa kevättoimia neljännesvuosisadan ajan. Siivosimme nyt yksinäisen miehen kodin ja valitsimme vainajalle vaatteet viimeiselle matkalle.

Nyt mietin mitä tänään lukisin kun yöpöydällä on useitakin mielenkiintoisia jo aloittamiani kirjoja.
1. Susan Cain: Hiljaiset Introverttien manifesti
1. Mikael Bergstrand: Delhin kauneimmat kädet
3. Anthony de Mello: Uudistuminen
4. Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja

Delhin kauneimmat kädet on hauska kuvaus Intiasta jossa en ole käynyt.
Taidan valita sen.

Ai niin, on kaksi muutakin kotia lähipiirissäni joissa käydään raskaita asioita läpi.
Mutta nyt olen ymmärtänyt, tai hyväksynyt, etten kaikkea jaksa eikä minun tarvitse.
Tähän rakoon ei mahdu muita surutaloja. Seuraavaksi voisin haluta ilotaloon.

Surua

Veljeni elämänkumppani, 25 vuoden ajan, kuoli yllättäin viikko sitten. Järkytys oli vuoren kokoinen kun suht terve ihminen kuolee yllättäin sydämen irtisanoessa yhteistyön.
Kaikki mahdollinen apu toimi moitteettomasti ja ystävällisesti. Surussaan ihminen on kuitenkin yksin, toisten tavoittamattomissa, niinkuin kuollessaankin. Näissä tilanteissa toivoisin osaavani olla pelkkänä korvana, suurella sydämellä. Ainakin sain olla läsnä.
Yhdessä itkettiin veljen kanssa ja puhuttiin ja muisteltiin ja yhdessä kävimme seuraavana päivänä kertomassa suruviestin äitivanhallekin.
Kaikki ne raskaat järjestelyt velikulta joutuu kuitenkin tekemään yksin, siitäkin huolimatta että puolison sisaretkin ovat olleet tukena.
Hyvin hiljaiseksi on oloni muuttunut. Jonkinlaista nöyryyttä, sanoisin. Samalla kun rakkaiden merkitys korostuu.
Onkohan enää muuta kuin kuolema mikä ihmisen pysäyttää (melko kyynistä). Luonnon kauneus ja monimuotoisuus ja lapset tietysti myös.
Sen verran on järkytystä vielä sielussa että ajatuksia ei saa aina loppuun saatettua kun jo seuraava tunkee mieleen.    
Suuren suurena ilona ja sylittäjänä on toiminut 5 kk ikäinen pikku-enkuli.

kuulumisia ja kuulemiin

Pahuudesta pauhasi pieni pääni monta päivää. Niin tiiviisti etten jaksanut ruveta kirjoittelemaan, vaikka edellinen postaukseni jäikin torsoksi. Kovasti odotan jo kevättä ja linnun laulua. Tämä leluni lähtee tositoimiin maaliskuun ajaksi. Toivottavasti takaisin tullessaan jo kevät tuoksuu ja luonto värittää maisemat kevään väreillä. 

Pahuuden ongelma

Luen Mauri Männistön toimittamaa kirjaa studia generalia luentosarjasta - Pahuus.
Anto Leikola kirjoittaa Luonnon ja ihmisen pahasta.
Heta Aleksandra Gylling: Paha, luonto ja ihmisluonto.
Markku Ojanen: Pahuuden psykologia
Kari Palonen: Poliitikko - pahan ruummillistuma
Hannele Seitsonen: Pyhitetty pahuus - uskonnon kosketuksia pahuuteen
Tarmo Kunnas: Pahan ulottuvuudet

"Pahuus on osa ihmisen elämää. Kolme tekijää on usein mukana: epäluuloisuus erilaisuutta kohtaan, turhautumisesta johtuva suuttumus tai kostonhalu. Kenties vieläkin syvemmällä on se ihmisen ominaisuus, jota voidaan nimittää kyltymättömyydeksi" kirjoittaa Ojanen.

Onko itsekkyys lisääntymässä? Katoaako nöyryys hyveiden joukosta?
Itsekyys, itseluottamus, estottomuus, idealismi.

Mikä riittää selitykseksi
....kun muuta keinoa ei enää ollut
....kun koin itseni uhatuksi
....kun kielteinen palaute uhkasi minuuttani
....kun vahvasti koen olevani hyvän puolella, olen idealisti
Milloin selittämisen tarve katoaa kokonaan.


Rakenteellinen pahuus

Ylikansalliset yhtiöt on helppo nimetä paljosta vastuulliseksi. Riittävän suuressa organisaatiossa on aina leveitä selkiä joiden taakse piiloutua.
Entäpä tämä "kotoperäinen" suuruuden ihannointi. Taloudelliset hyödyt ovat varmaankin laskettavissa, mutta karkaako ihmisten henkilökohtainen vastuu samaan pohjattomaan talouden saaviin. Minkälaista tuottoa, niin hyvässä kuin pahassakin, esimerkiksi kaivostoiminta tuottaa. Ja kenelle mitäkin? Entä ydinvoima?

Kyllähän me tunnistamme pahan, lähinnä sortojärjestelmissä tai yksittäisissä ihmisissä. Miten vaikeaa on tunnistaa pahuus itsessä tai omissa, itseluoduissa rakenteissa.

Olisiko mahdollista luoda avoimia organisaatioita, pieniä ja isoja, joissa vaaditaan myös moraalisten periaatteiden noudattamista. Jokaisella yrityksellä on nykyään lista arvoistaan. Harmittavan usein ovat kuin kopioita toisistaan.


Mietin myös ikiaikaisia sananlaskuja: Paha saa palkkansa. Ahneella on paskanen loppu.

Oi, nyt loppui tämäkin touhu kesken, kun pieni poikakaverini tulee näillä minuuteilla koulusta.

Hyväikä

Onpa ihana että sain vielä tämänkin iän elääkseni. Ikäni kaiken olen ollut ja elellyt keskellä hulinata, hälinätä. Nyt kaikki maailman hitaus ja hiljaisuus on kanssani. Jos niin valitsen.

Kiireettymyydestä nautiskellen, hyristen venyttelen peiton alla ja torkahdan taas. Kun sitten nousen venyttelen vähän lisää ihan ohjeiden mukaan, kunnen opin löytämään kaikki (?) lihakseni. No, muutaman.

Paljon on oppimista vielä isommallakin iällä. Uusia kasvispainotteisia ruokia opettelen laittamaan.  Kuopuksen kanssa on tarkoitus pitää ruoanlaitto- tai leivontatalkoita.

Suuren ilon tuo 4 kk ikäinen nuorin lapsenlapseni, jota näen vähintäin kerran  viikossa. Saa mummi-ihminenkin niitä halipusuja melkein tarpeekseen.

Huonommillakin säillä kävelen toistakymmentä km viikottain, mutta jo viimeviikolla ylsin pariinkymppiin. Tänään on tarkoitus kävellä 7 km lenkki.

Käveleminen on sielulleni ainakin yhtä suurta mannaa kuin kehollenikin.  Muutama vuosi sitten kävelin kuopuksen kanssa Santiagon tietä 250 km. Sitä muistelen kiitollisuudella. Unohdan sadepäivät ja miltä tuntui astua aamulla litimärkiin kenkiin. Säryt ja kolotukset ei enää muistu muutakuin sanoina. Tunteella muistan kauniit ja yllätykselliset maisemat, iloiset ja ystävälliset ihmiset, ja seuraavan majapaikan ilmestymisen näköpiiriin. Ei se mitään että samassa salissa saattoi yöpyjiä olla 40 - 60 tai 80. Ei se mitään että ihmiset kuorsasivat ja piereskelivät. Eikä sekään että vessaan ja suihkuun piti jonotella.   
Matkakaverini oli paras mahdollinen. Reipas ja rohkea, kielitaitoinen ja sitkeä. Pienet kiukun purkaukset näillä hyveillä voi kuitata helposti.

Jossain vaiheessa, ajan kanssa ja kämmäillen, laitan kuvia vaelluksestamme.

Aurinkopäivä

 Eilen jotain sinistä väläytteli taivaankannelta mutta tänään näkyi jo isommin. Aurinkokin paistoi. Oi sitä iloa ja kauneutta. Iloitsen myös hiihtolomalaisten puolesta, mitä parhaimmasta ulkoiluilmasta.
Tälle viikolle kävelykilometrejä kertyy varmaan parikymmentä, hyvä minä. Toisin kuin maaseudulla tai omakotitalossa asuvat saavat liikuntansa luonnollisen, jokapäiväisyyden kautta, meidän kaupunkilaisten täytyy kävellä tai käydä kuntosalilla tai juosta tai hölkätä. Teennäistä, niin on, mutta minkäs teet. 

Vieläkin niin vaikeeta, että on paras yrittää heti eikä kohta, tuoda kuvia blogiin.

täti-ihminen siskonpoikansa kanssa

Jee, onnistuin.

Kävin paikallisessa ostosparatiisissa vai mikä helvetin esikartano se onkaan. Sieltä saa kuitenkin tuoretta kalaa. Ja kirjasto on samassa talossa. Varsinainen saalis tuli sieltä.
Apteekissakin kävin, mutta täällä ei vielä e-reseptit toimi lupauksista huolimatta, ainakaan tässä tapuksessa. Lupaavat että puhelinsoiton jälkeen terveyskeskus ilmoittaa reseptin uusinnasta apteekkiin, josta saa 8 pv jälkeen noutaa lääkkeensä. Soitostani on 12 pv. Ystävällinen apteekin täti soitti tk:hon eikä siellä osattu sanoa mitään. Huomenna siis talssin terveyskeskukseen, enkä lähde ennenkuin resepti on kädessä. Kerran  aikaisemmin tein saman kansalaistottelemattomuustempauksen ja sain lupausten mukaista palvelua.
Vähän kuitenkin kyrsii tämä hyvinvointiyhteiskunnan toimimattomuus.

Harmin päälle aion nauttia jäätelöä ja mansikoita.

Hyvä ruoka, parempi mieli

Ruoanlaitto ja leipomustalkoot pidettiin tänäpänä kuopuksen kanssa.

Parsa-perunakeitto koskenlaskijajuustolla oli tosi herkullista. Isosta kattilallisesta riitti pakastimeenkin muutamaksi kerraksi.

Uunipellillinen kasvispiirakkaa onnistui nappiin. Porkkanaa, sipulia, tomaattia, fetajuustoa, oliiveja ja munamaitoa. Naminami.

Juustokakkua koko viikoksi.
Kuopus ja minämummi toivomme kuorossa että muistaisimme, viitsisimme, jaksaisimme, ehtisimme uusia viikottain ja uusin herkuin herkkutalkoopäivämme.

Minä saisin kaiken kukkuraksi halipusuja pikku Emililtä roppakaupalla.

Kunnon kohotusta

Otsikkoa kirjoittaessa muistin että esikoista odotellessa naistenklinikalla, jossa huilailin viikkotolkulla (itseasialla kaikkien kolmen lapsen odotusaikana), joku huonetovereista kertoi antavansa miehensä toivomuksesta pojalle nimeksi Kunto. Jotta naapurin lapset toteaisivat että Kunnon isi tulee, tuli hän sitten kunnossa missä tahansa. 

Tänään asettelin makuuhuoneen seinälle vuosia sitten talteenottamani jumppajulisteen.

  

 

Alkulämmittelyn jälkeen (15x/liike) jo huohotin. Kunnossa on parantamisen varaa. Tavoitteen motivoimana lähdin saattamaan Eija-ystävää Haukilahteen töihin. Käveltävää kertyy eessuntaas kuutisen kilometriä.
Liikunnan vähentymiseen on varmasti vaikuttanut Korppu-koirani kuolema viime keväänä, 13 vuoden korkeassa iässä. Kesällä vielä kävelin paljon, mutta päivien lyhetessä ja syyssäiden kurimuksessa harrastin enimmäkseen vain lukemista.

 

Korppu sai nimensä esikoisen lasten ehdotuksesta. Astrid Lindgrenin kirjassa "Veljeni Leijonamieli" Joonatanilla oli pikkuveli, jota kutsuttiin Korpuksi.
Silloin ajattelin tilata joltain kylttimaakarilta oveen  Korppu&Harppu-kyltin. Jäi sekin sitten tekemättä.

Paranemaan päin

Kauan olen luullut ettei vasemmasta kädestäni enää kunnon työvälinettä tulekaan. Vaikka onkin jo hienosti käyttäytynyt alkutilanteeseen nähden.
Kutominen kahden päivän kärsivällisen harjoittelun jälkeen alkaa sujua, ja jos toivoa saisin sormet koukistuisivat vielä joskus kämmeneen asti.

Keväällä 2011

Hyvin on vielä muistissa loputtomalta tuntuvat säryt. Lupailivat että kolmessa vuodessa kuntoutuu tai sitten ei. Nyt toimii uskomattoman hyvin odotuksiin nähden. Olen hyvin kiitollinen tästäkin hyvästä.

Kaatuneita

Tänään kirjasto ja kauppareissulla näin kolmen ihmisen liukastuvan ja lähetin hiljaiset kiitokseni tyttösilleni talvikengistäni.

Taas olisi ollut syytä uskoa nuorempiaan ja varata haluamansa kirjat Helmetistä (pääkaupunkiseudun yhteinen kirjastojärjestelmä). Neljän kirjan toivelistasta yksikään ei ollut hyllyssä paikallaan. Otan opikseni.

Pari vuotta sitten kompuroidessani murtui vasen ranne. Kahden kipsauksen jälkeen leikkauksessa vioittui hermo (siis ranteesta) enkä ole käsitöitä tehnyt sen jälkeen. Vähäistä se oli ennenkin.
Tänään kuitenkin kudoin sitkeästi tunnin verran. Tuin vasenta puikkoa sohvaa vasten kun juurikaan en pysty sitä vääntelemään, ja langallekin etsin uuden suunnan sormien välistä.
Ihan hauskan näköistä. Mutta kyllä se jo tunnissa alkoi luistaa. Huomenna jatkan.

Isoja poikia

Esikoiseni isot pojat (20 ja 22), toinen tyttöystävänsä kanssa, kävivät viime sunnuntaina mummin luona syömässä. On se kumma miten lapsia ja lastenlapsia ruokkimalla tulee hoivattua hoivaamisentarvettaan. Emoiltua. Joka toinen sunnuntai lupasin laittaa yhteisen aterian.
Veljestenkin yhteinen aika on nuorten vauhdikkaassa elämässä kortilla, varsinkin kun molemmat tekevät vuorotyötä.

Ylen iloinen olen myös siitä, että on yhteys nuorempiin sukupolviin. Toki nuoria tapaa ja kohtaa, mutta lähempi kanssakäyminen on turhan pinnallista. Näiden "omien" kanssa on kaikkien helpompi olla oma itsensä.

esikoiseni poikineen

Nuorin lastenlapsista muutaman viikon ikäisenä

Nyt pikku Emil on jo melkein neljän kuukauden ikäinen.

Sähelsin taas näiden kuvien kanssa, mutta onnistuinpa ainakin tämän siirtämään. Huomaan että asiat joita ei tarpeeksi usein harjoita tuppaavat unohtumaan nopeasti.
Tarvitsen mahdollisimman yksinkertaisen kännykän; tietokoneen näin ensimmäisen kerran päälle kolmekymppisenä Vihreässä eduskuntaryhmässä, jossa olin silloin töissä. Tv tuli lapsuuden perheeseeni kun olin siinä kymmenen korvilla.

Tämän pikkuenkulin isän isoäiti elää sadatta kolmatta ikävuottaan. Mietin minkälaiseen maailmaan hän syntyi vuonna 1910. Ja miten mieli sietää jatkuvasti uusia vempaimia ja uuden oppimista. Nuorempien sukupolvien on kestettävä jatkuvasti kiihtyvä muutosten vyöry, tämänkin pienen ihmisen.

Niin ärsyttävää kuin  esim. kuvien siirtäminen blogiin onkin, yritän tehdä sitä jotta "harmaat aviosoluni" pysyisivät edes jossain määrin kunnossa, tai että niiden kato edes hidastuisi.

Sanaristikot toisivat samanmoista "liikuntaa" mutta niissä olen erinomaisen huono.
Kuvat tuovat niin suurta iloa, että jatkan mielummin tätä. Sanat pysykööt sivujen välissä.

Säällä kuin säällä

Olen ikionnellinen IceBuckin nastoitetuista talvikengistä jotka tyttökullat hankkivat kompuroivalle äitykkäiselleen. Enää ei tarvii pelätä liukastuvansa.
Tänään kävelimme kuopuksen kanssa muutaman kilometrin ja laskeskelin kotiinpäin tullessa, että kilometrejä taittuu viikottain kymmenkunta. Kunhan....jne.

Kuopus kullannuppunsa kanssa kävelyllä.

Taitaa olla ensimmäinen, tai toinen kerta tänä talvena kun valkoinen lumi peittää maan. Näillä leveysasteilla se hyvin pian on likaisen ruskeaa. Alemmassa kuvassa ollaan kuopuksen ja kullannupun kanssa kävelylle lähdössä.

Yläkuvassa on esikoisen virkkaama salusiini ja rullaverhon takaa näkyy tiffany-punatulkut joita  pojan ja miniän ystävä tekee.

On vielä sanottava kuinka onnellinen lapsistani olenkaan. Kaikki ovat kulkeneet omia teitään.
Yksi on puutarhuri ja käsintekijä, toinen kulkee meriä, murtaa jäitä ja rakentelee taloa muun tekemisen ohessa. Kolmas on koulutusalalla  ehdittyään ensin hankkia kielitaitoa maailmalla.
Lastenlapsia olen saanut viisi. Onnea kerrakseen.
Kehun vähän lisää kun kerran aloitin:
Kaikki tykkää ruoanlaitosta ja leipomisesta. Kaiken he tekevät omasta "päästään", omilla resepteillään, soveltaen. Hyppysiä ja lorauksia sitä sun tätä. Ja hyvää tulee.
Käsintekemiset ovat samaa luokkaa, "omastapäästä". 
Ja sitten kun niillä on vielä arvotkin kohdallaan.

Luulen että itselleni umpihankeen hiihtäminen aukaistun ladun sijaan, on ollut suurimman työn takana, aikani kasvattina.

Parhaita

Kävin läpi viimeksi lukemiani kirjoja. Kolme niistä nousee ylitse muiden:

Jaakko Heinimäki: Taskuetiikka
Eettiset kysymykset ovat mielestäni mielenkiintoisia vaikkakin vaikeita ja moniulotteisia.
Heinimäki pohtii valitojamme, niin hyviä kuin niitä huonompiakin. Hän kirjoittaa oppineella, mutta helposti lähestyttävällä tavalla moraalin monimutkaisuudesta. Kirjassa pohditaan mm. eri uskontoja, seksuaalisuutta ja eutanasiaa.

Torey Hayden: Hiljaisuuden lapset
Hayden on psykologi ja erityisopettaja joka on työskennellyt koulun lisäksi laitoksissa ja sairaaloissa.
Hän on toiminut myös yliopiston opettajana ja tutkijana.
Kirja kertoo kolme erilaista tositarinaa puhumattomista ihmisistä. Yhdeksän vuotias Cassandra oli kaksi vuotta kaapattuna.  Käyttäytymiseltään hän on raivopäinen ja arvaamaton.
Neljä vuotias Drake on vahvasti tunteva iloinen pieni poika mutta hän ei puhu.
Gerda on 82 vuotias eikä suostu enää puhumaan mitään.
Näihin henkilöihin Hayden saa kontaktin ja pystyy helpottamaan heidän ja läheistensä elämää.

Cecilia Samartin: Senor Peregrino
Kertoo nuoresta meksikolaisesta tytöstä, joka pakenee ahdasmielistä yhteiskuntaa ja päätyy mielisairaalaan hoitamaan pahansisuista ja oikukasta vanhaa miestä jonka kanssa kukaan ei tule toimeen. Heidän ystävystyttyään herra Peregrino kertoo tarinaansa. Jamilet tekee tarinan myötä matkaa itseensä ja erilaisuuteensa. Tarinan kerrontaa parhaimmillaan.

Toisenlainen lahja

Unimaailmasta valvemaailmaan on vain silmien avaamisen pituinen hetki.
Ainakin täysin levänneenä.
Tavakseni on tullut jatkaa lököilyä "evääkään räväyttämättä".
Viimeaikaisissa unissani olen usein kohdannut ihmisiä joiden kanssa olen elänyt aktiivisinta elämän vaihetta. Kummallisia unia. Usein olen vierailla mailla kaukana, kielitaidottomana, hämilläni ja peloissani.

Tänä aamuna herättyäni päädyin  pohtimaan millainen ihminen oikein olen.
Mietin miten ihmiset ovat kertoneet tai kokeneet minut (kertoneet kokevansa). Kenties olen vain halunnut kuulla juuri ne piirteet ja ominaisuudet itseeni liittyvinä.

Enkä sitten voinut välttyä ajatukselta, että miten olen omaa identiteettiäni rakennellut pienestä pitäen. Kotona, mummolassa, koulussa, partiossa, opiskelu- ja seurusteluaikoina, äitinä, vaimona  ja työelämässä.

Ensisijaisesti olen kokenut olevani avulias-aatu, aina valmiina toisia auttamaan ja palvelemaan.
Pikku Piio-piikanen. Viisilapsisessa perheessä lunastin ainutlaatuisen asemani juuri sillä.
Kun muut ovat minuun sellaisena suhtautuneet, olen itseni sellaisena tarjoillut.

Vasta avioeron jälkeen (n.30v sitten) aloin itseäni tietoisesti etsiä ilman määritelmiä. Ilman vaimon, äidin, tyttären, siskon, työntekijän tai minkään muunkaan roolia tai määritteitä.

Minusta taisin tulla melko kriittinen, kyseenalaistava, utelias, etsivä, aktiivinen (asioihin puuttuva) provosoivakin. Niinpä lähdin kansalaisliikkeiden kautta politiikkaan. Kaikille niille taidoille joita olin lasten kanssa toimiessa oppinut, löytyi käyttöä.

Nyt kiiruhdan hitaasti. Näen vain lähelle, kuulen huonommin. Mutta näen ja kuulen sydämellä.
Elämäni piiriin mahtuu paljon vähemmän ihmisiä ja asioita kuin ennen. En enää jaksa taistella asioista suurella kiihkolla. En taistella tutkaina vastaan.

Sen toisenlaisen lahjan annan itselleni. Saan olla tällainen. Masentuneenakin. Väsyneenä tai kärttyisenä. Olen oppinut sanomaan EI. Selittelemättä. Tai ainakin joskus. Ja silti olen riittävän hyvä ihminen; keneltäkään kysymättä.

Aarteita

Sisäänkäynnit muutamaan käsityöpuotiin.

 


Muutama viikko sitten oltiin Anne-serkun kanssa Tallinnassa hoidossa. Ohjelmassa oli hengen ja ruumiin ravitsemisen lisäksi aarteen etsintää. Jos olet Tallinnan kävijä tai joskuskin sinne menet, vahingossa tai vasiten, poikkea Muurivahelta (mummojen kudinkojut) vasemmalle Katariina käikelle. Sieltä niitä aarteita löytyy. Katso vaikka www.katariinagild.eu Jo lavasteet, kehykset, ympäristö, miten ne haluaakin ilmaista, ovat uskomattoman upeat.  
Vanhaa Tallinnaa on hienosti kunnostettu, mutta liikkuminen lastenvaunujen tai pyörätuolin kanssa on vaikeaa. Portaita ylös alas, kaikki niin kauniita katosta lattiaan.
Lasia, keramiikkaa, huopaa, nahkaa, puuta, nukkepaja ym. Kaikki pajoja/studioita joissa myös tehdään tuotteita.

Huomenta

Ihana aamu. Nukuin erinomaisen hyvin, vaikkei se tapoihini kuulukaan. Eilen opitusta innostuneena otin kuvia nukkuvasta minusta.

Sitten innostuin vielä uudestaan kuvaamaan itseäni eri suunnista, niin että pystyin laskemaan pysty- ja vaakarypyt. No, en oikeesti lakenut, mutta tarkastelin uteliaana. Peili kun ei ole paras kaverini. Työikäisenä piirtelin aamuisin silmät, mutta nyt kun ei tarvii edes hiuksia kammata (pieni paijaus riittää) vähemmän tulee kuvajaistaan katseltua.
Vanha mikä vanha. Ihan on eletty. Paljon on plakkarissa, kaikenlaista. 

Apuja

Sain neuvoja kädestä pitäen kuvien siirtämisessä blogiin.

Harjoittelukerta 2:

Kuvassa on muutama halko talon seinustalla kuivumassa. Siinä on ollut hakkaamista. Itävalta.

Hautausmaan takana on luostarin munkeille kaivettuja asumuksia.

Pieni kappeli Itävallan Söllissä, joka on pyhiinvaellusreitin varrella.

 

Vaatimaton asumuksemme Söllin kylässä (parveke 1. vasemmalta). 

Näkymä parvekkeeltamme.

.

Näissä maisemissa sieluni lepää.

Niin paljosta olen kiitollinen. Nämäkin kuvat nostaa ilon pintaan vaikka matkastamme on jo vuosia. Annelle ja Maarialle terkut. Ihana kokemus päivävaelluksineen.

Taidanpa osata kuvien siirron. 
Pitää vaan harjoitella ettei heti unohdu.

Eilen katselin tuntitolkulla erilaisia blogeja. Kauniita olivat, mielenkiintoisia ja hyvin kirjoitettuja. Minulla homma on vasta harjoitteluasteella.

Etsin  kamerastani jotain julkipantavaa, mutta siitä loppui yllättäin akku.
Onneksi kuvia löytyy tästäkin apparaatista.
Yritän siirtää muutamia muidenkin iloksi.

Kevättä ja orvokkeja odotellessa.
Harjoitteluksi jäi. On tää niin vaikeeta. Jatkan sähläämistä joskus toiste.

Ja menen Piin kanssa petiin.
(Ihmettelen vaan, miten Yann Martel on keksinyt sanoja, melkosen hyvässä järjestyksessäkin vielä, kun olen lukenut 263 sivua ja Pii on ollut pelastusveneessä tiikerin kanssa vasta noin puolet kirjailijan päättämästä määräajasta.) 

repesikö lakanasi?

Juu repesi. Kun olin vaihtamassa puhtaita sänkyyni vähän voimallisemmin ravistelin, jotta ymmärtäis irrottautua peitteestä, jäi kaistale käteeni. Laskeskelin että sen voin täysinpalvelleena (n.20v) siirtää siihen pinoon, mikä on menossa tyttärelleni alushameeksi, tyynyliinoiksi, vauvanlakanoiksi tai jotain. Kiva kun ei tarvii heittää pois juuri mitään.

poi poi entään

Voi voi sentään tarkoitti kuopukseni, jonka kieli on ollut hyvin vivahteikkaista pienestä pitäen.

Kävin oikeutta käräjäoikeuden lautakunnassa istuen 8 vuotta, ja ehdin todeta yhtenään että "poi poi entään".  Kenen syy, kenen vika? Sinne jäi Mäkkylään haluni tuomita.
Olisi niin helkutin paljon yksinkertaisempaa, jos vain multa kysyttäisiin. Minä kuitenkin tiedän mikä on oikein ja mikä väärin. Mikä kaunista tai rumaa, olenhan hyvinkasvatettutyttö.
Minä kyllä tiedän eron kohtuudella ja kohtuuttomuudella. Säälinkin erotan, ja sillähän ei ole mitään tekemistä oikeuden kanssa. Olosuhteet ja ympäristötekijät tai kultturinen tausta, pah.
Ja asianajajat, nehän kyllä tiedetään. Vaikka kuinka hyvin tietäisivät onko joku syyllinen vai syytön, aina panevat parastaan.
"Täällä pohjantähden alla" on hyvä esimerkki, olet sitten puolella tai toisella, aina voit/saat olla oikeassa.
Mutta mitä sitten, kun ei ole asianajajaa puolustamassa asiaasi?
Mitä kun/jos asiasi ei olekaan yhteiskunnallisesti tai historiallisesti merkittävä asia?
Mistä silloin tietää onko oikeassa vai väärässä?
Mitä jos ei ole Uskoa johon uskoa?
Sitäkö se on se elämä?
Ainako pitää päättää ja ratkaista itse?

Kysyvä ei tieltä eksy ja lasten kaltaisten on taivasten valtakunta. Nonih, mites nyt suu pannaan.

Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa

Khaled Hosseinin: Tuhat loistavaa aurikoa on yhtä hyvä kuin Leijapoikakin. Edellinen kertoo 15-vuotiaasta Mariamista, joka lähetetään Kabuliin naitettavaksi 30 vuotta vanhemmalle Rashidille.
Leijapoika kirjana on samaa luokkaa lukukokemuksena. Elokuvat jättää aina niin paljon kertomatta, mielestäni.

"Piin elämää" luen parastaikaa. Yann Martel kirjailijana nousee mielestäni (181 sivua luettuani), arvoon arvamattomaan v. 2003 julkaistun suomenkielisen käännöksen elokuvaversion  julkisuuden myötä.
Cesilia Samartinon kirja "Senor Peregrino" joka kuvaa latinalaisamerikkalaisten siirtolaisten elämää USAssa, on mielestäni sekä kirjallisesti että kerronnaltaan parempi.
Molemmat ovat tarinoita, mikä on mielestäni suurenmoista. Intiaanien ja saamelaisten tarinat, samoin kuin esim. etelä-amerikkalaisten tai afrikkalaisten tarinat, kertovat kansojen perinteistä ja kulttuurista jotain tai paljon.
Kaikilla meillä on oma tarinamme.
Vaan kuka ne kertoisi, ja miten.
Yhtä arvokkaita yhtäkaikki.

vapaaehtoisesti yksin

Vapaaehtoistyötä markkinoidaan samaan tahtiin kuin eläkeiän siirtämistäkin. Vapaaehtoistyötä ilman yhteiskunnan tukiakin on ollut vuosikymmeniä, tai satojakin. Moni meistä tekee tunnitta, numeroitta tai mainitsematta, merkittävää työtä lasten, lastenlasten, vanhusten tai naapureitten avuksi. Ilo on meidän.
Itselleni on ollu turhauttavaa "asiantuntijoiden"  määreet siitä, miten paljon ihmisten tulee olla sosiaalisessa kanssakäymisessä toisten kanssa. Ihan perseestä, sanon minä. Jos minusta tuntuu, että "en tarvitse ketään", on ihan yhtä sairasta kuin se, "etten voi elää ihan yksin". Se "ei ketään" on mun juttu.  Väärinkö? Se mikä on minulle ok, voi olla toiselle kauhistuksen paikka, olkoon näin. Mutta, antakaa mun olla. Yksin. Metsänpiika (ei mikään haltia, vaan nöyrä luonnonvoimien) alamainen.

rakkaani

Syvällisiä pohdiskeleva kirjoitukseni hukkui bittitaivaisiin, pettuvirkele. Halusin vain sanoa, että irrottautuminen sosiaalisesta kanssakäymisestä ei ole mielestäni sen sairaampaa kuin siitä riippuminenkaan. Edelleenkään yksinolemisen ja eristäytymisen tarpeeni ei ole tyydyttynyt. Joten parhaiten minut tavoittaa sähköpostilla tai tekstiviestillä. Kaikesta huolimatta rakkaani ovat edelleen rakkaitani.

Melko hyvin, kiitos

Kivikkoinen polkuni, valon myötä, alkaa vihertää. Vaikka kontaktini ulkopuoliseen maailmaan ovat reilusti vähentyneet en ole yksinäisyyden tunteeseen yltänyt. Luulen, että jo lapsuudessa opittu "leijanaamio" on ollut liian raskas minulle.

Hitaat aamut ovat herkkua. Luen, kirjoitan ja piirrän enemmän kuin koskaan ennen. Kuuntelen musiikkia ja tanssahtelenkin. En tapaa kuin lapsiani (paitsi3x/3kk) En puhu muiden kanssa puhelimessa. Kaivoin komerosta kassillisen vanhoja päiväkirjoja 17 kpl, vanhimmat yli 30 vuoden takaa (niitä on vielä paljon lissä). Luen niitä kun siltä tuntuu ja ihmettelen elämäni menoa.

Maailmanmenosta on turhan vaikea irrottautua, mutta kymmenien vuosien aktiivikauden jälkeen en juuri muuta tee kuin mitä vähäisillä valinnoillani pyrin vaikuttamaan.

Opettelen irrottamaan itseni kulisseistani.
Hahmottamaan rajani ja tarpeeni riippumatta muiden haluista ja tarpeista.
Mielestäni se on tärkeää, koska nyt kun työelämä ei enää sido eikä revi, minun kaltaiseni hukkuisi helposti muiden määritelmiin ja odotuksiin.
Toivostavasti kykenen joskus kivistäni rakentamaan japanilaisen puutarhan.

Kasvattakaa oma ruokanne

Mieletön, mieletön maailma.
Luin juuri Niklas Toivakaisen kirjoittaman artikkelin "Kasvattakaa oma ruokanne"
Kaveri on puoli vuotta Intiassa kirjoittamassa väikkäriään (filosofia) mutta sanailee tavalla, jonka minäkin ymmärrän, globaalista taloudesta, suuryrityksistä, Intian ja koko maailman maatalouden nykytilasta ja tulevaisuudesta ja solidaarisuudesta.
Ja Ganhin ajatuksista, joiden mukaan elämä muodostaa jakamattoman kokonaisuuden, jonka seurauksena jokaisen ihmisen teot ja elämäntavat ovat aina yhteydessä toisiinsa, myös unohdettuihin, syrjäytyneisiin ja kärsiviin.
Kirjoituksessa pohditaan myös rakenteellista väkivaltaa, jolta kukaan meistä ei voi välttyä. 
Hän kirjoittaa myös siitä mitä me voimme tehdä, mekin.
Kopion jutun "Matildalle" fb:sta.

Kaikesta huolimatta sininen taivas, joka näyttäytyi hetki sitten, on niin niin kaunis.

pakkaspäivä

Outo valoilmiö taivaalla sai ulos liikkeelle, runsaan tunnin lenkki pirtsakassa tuulettomassa pakkasessa. Kyllä on kaunis tämä maa. Päiväkin on huomattavasti pidentynyt. Villakoirat loisii tyytyväisenä nurkissa ja imuri odottaa nälkäisenä. Minä nukun tyytyväisenä 12 tuntia vuorokaudessa (kunhan saan unen päästä kiinni), eikä ketään haittaa. Joskus mietin miten olen aikani jaksanut; avioerosta kun on runsaat 30 vuotta. Kaikkea sitä sattuu ja tapahtuu. Nyt kerään herkkuja pöydälle ja katson Kieslowskin Valkoisen.  

kuvia

Rohkeasti yritän taas siirtää kuvia kamerastani.

Vauhdikasta menoa mummin luona ja legot levällään.

Taavi ja Elviira pientä Emil serkkuaan tapaamassa.

Putipuhdas pienimies äitinsä käsivarsilla.

Tämä reipas mummeli käveli tänään 6 - 7 km Maarian ja vauvelin kanssa Tapiolaan vauvauinti-infoon ja sitten kirjastoon. Ensi viikolla Emil aloittaa ensimmäisen harrastuksensa. Jo on aikakin kun ikääkin on lähes 3 kk.

Senor Peregrino

Luin ihanan kirjan. Sain sen joululahjaksi tyttäreltäni. Kubassa syntynyt Samartin kirjoittaa kuin Isabel Allende tai Paulo Coelho. Minulle kirja kertoi tarinoita totuudesta ja toivosta. Ja niiden kaikkien voimasta. Tietysti ruokin sieluani uskonvahvistuksena siitä, että jokaisella on oma totuutensa. Ja oikeus niihin. Toivottavasti myös rohkeutta elää niiden mukaan.

Kun näin pitkälle pääsin en rupea enää kuvaa räpläämään. Olkoon kallellaan.

raivausta

Näin unta, että olin mielettömän suuressa varastossa töissä. Pienen kylän tai esikaupungin kokoisessa. Lajittelin pultteja ja ruuveja, siirtelin isoja vesipulloja, enkä ymmärtänyt toisten käyttämiä termejä tai sanoja. Mutta olin vahva ja reipas. Minkäänlaista opastusta tai perehdytystä en saanut. Kyselin ja tein kaikenaikaa, muita apinoiden, vaikka en tarkoitusta ymmärtänytkään. Mitään pukuhuonettakaan tai kaappia en itselleni löytänyt. Ja siellä oli suunnattoman suuria koneita (pienen kerrostalon kokoisia), eikä niiden liikkumisessa ollut mitään järkeä. Loppujen lopuksi ne yritti kaapata, tai jotain, minut kauhuriinsa.

Eilen katselin tietsikkavainaaltani pelastettuja kuvia. Siellä oli myös lukemattomia kuvia varastoista. Kurssitimme maahanmuuttajia mm varastoalan töihin. Teimme sanastoa selityksineen, kävin ties kuinka monessa varastossa tapaamassa työnohjaajia ja yhdessä olin viikon töissäkin ymmärtääkseni edes jotain alasta.
Ja nyt ne tulee uniini, lähes 10 vuoden viiveellä.

Muruseni mun on monesti sanonut, että hävitä kaikki työhön liittyvä koneeltasi. Nyt läks. Mutta mitäköhän sieltä vielä eteeni tuleekaan.

Nyt kun rojekti alkoi, ryhdyin siivoamaan romuvarastoani, jota joskus on vaatehuoneeksikin kutsuttu. Siellä kun säilyttelen lasten ja lastenlasten tarpeelliseksi katsomiani tavaroita. Kuten palapelejä, vhs-videoita, kirjoja, vanhoja verhoja ja lakanoita yms. Ei sitä koskaan tiedä mitä joku joskus tarvii.

Tiedän ja olen sisäistänyt kierrätyskeskuksen. On sinne kannettukin kassikaupalla kevyemmästä päästä. No, tää on nyt tätä. Joskus jotain muuta. Ei se ole vaarallista, ehkä kuitenkin tarpeellista.

värejä

Kieslowskin Sinisessä oli sitä hiljaisuutta joka minussakin asuu. Elokuvan musiikki värittää tunnelman täydelliseksi.
Olen katsonut useampaan kertaan kaikki Kieslowskin värit ja toistaiseksi Sininen on aina osunut eniten.
Odotan jo Valkoista ja Punaista.

Metsän tarina

Kävin eilen 7 ja 9 vuotiaiden lastenlasten kanssa katsomassa "Metsän tarina" nimisen suomalaisen dokumentin elokuvateatterissa. Itsellenikin tarjoutui ihan uusia tarinoita suomalaisista metsistä, enkä niin värikylläistä luontoa, pysähdyttävine kuvineen ja eri vuodenaikoineen, ole ennen nähnytkään.  Toisin kuin dokumentin tekijöiden 4 vuoden kootut kameran tallenteet (upeaa työtä), koemme ja näemme vain välähdyksiä kokonaisuuksista.
Oravatkin kun ovat niin vikkeliä, eivätkä meidän lintukokoelmammekaan ole esim. kolibrien väriloiston vertaisia, joita lapset kenties ovat tottuneet luontodokumenteissa näkemään.

Luontokokemuksia ei näiltä lapsilta kuitenkaan pitäisi puuttuman. Niin Nuuksiot kuin tunturitkin ovat vanhempiensa kanssa kolunneet pienestä pitäen.

Dokumentin kerronta kuin musiikkikin oli mielestäni kohdallaan.
Seitemänvuotiaalle energiapakkaukselle tahti tuntui kuitenkin olevan liian hidas, äksöniä taisi olla liian vähän.

Koin myös itse vahvasti kuuluvani hiljaiseen ja verkkaiseen metsän kansaan.