Onpa ihana että sain vielä tämänkin iän elääkseni. Ikäni kaiken olen ollut ja elellyt keskellä hulinata, hälinätä. Nyt kaikki maailman hitaus ja hiljaisuus on kanssani. Jos niin valitsen.
Kiireettymyydestä nautiskellen, hyristen venyttelen peiton alla ja torkahdan taas. Kun sitten nousen venyttelen vähän lisää ihan ohjeiden mukaan, kunnen opin löytämään kaikki (?) lihakseni. No, muutaman.
Paljon on oppimista vielä isommallakin iällä. Uusia kasvispainotteisia ruokia opettelen laittamaan. Kuopuksen kanssa on tarkoitus pitää ruoanlaitto- tai leivontatalkoita.
Suuren ilon tuo 4 kk ikäinen nuorin lapsenlapseni, jota näen vähintäin kerran viikossa. Saa mummi-ihminenkin niitä halipusuja melkein tarpeekseen.
Huonommillakin säillä kävelen toistakymmentä km viikottain, mutta jo viimeviikolla ylsin pariinkymppiin. Tänään on tarkoitus kävellä 7 km lenkki.
Käveleminen on sielulleni ainakin yhtä suurta mannaa kuin kehollenikin. Muutama vuosi sitten kävelin kuopuksen kanssa Santiagon tietä 250 km. Sitä muistelen kiitollisuudella. Unohdan sadepäivät ja miltä tuntui astua aamulla litimärkiin kenkiin. Säryt ja kolotukset ei enää muistu muutakuin sanoina. Tunteella muistan kauniit ja yllätykselliset maisemat, iloiset ja ystävälliset ihmiset, ja seuraavan majapaikan ilmestymisen näköpiiriin. Ei se mitään että samassa salissa saattoi yöpyjiä olla 40 - 60 tai 80. Ei se mitään että ihmiset kuorsasivat ja piereskelivät. Eikä sekään että vessaan ja suihkuun piti jonotella.
Matkakaverini oli paras mahdollinen. Reipas ja rohkea, kielitaitoinen ja sitkeä. Pienet kiukun purkaukset näillä hyveillä voi kuitata helposti.
Jossain vaiheessa, ajan kanssa ja kämmäillen, laitan kuvia vaelluksestamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti