Toisenlainen lahja

Unimaailmasta valvemaailmaan on vain silmien avaamisen pituinen hetki.
Ainakin täysin levänneenä.
Tavakseni on tullut jatkaa lököilyä "evääkään räväyttämättä".
Viimeaikaisissa unissani olen usein kohdannut ihmisiä joiden kanssa olen elänyt aktiivisinta elämän vaihetta. Kummallisia unia. Usein olen vierailla mailla kaukana, kielitaidottomana, hämilläni ja peloissani.

Tänä aamuna herättyäni päädyin  pohtimaan millainen ihminen oikein olen.
Mietin miten ihmiset ovat kertoneet tai kokeneet minut (kertoneet kokevansa). Kenties olen vain halunnut kuulla juuri ne piirteet ja ominaisuudet itseeni liittyvinä.

Enkä sitten voinut välttyä ajatukselta, että miten olen omaa identiteettiäni rakennellut pienestä pitäen. Kotona, mummolassa, koulussa, partiossa, opiskelu- ja seurusteluaikoina, äitinä, vaimona  ja työelämässä.

Ensisijaisesti olen kokenut olevani avulias-aatu, aina valmiina toisia auttamaan ja palvelemaan.
Pikku Piio-piikanen. Viisilapsisessa perheessä lunastin ainutlaatuisen asemani juuri sillä.
Kun muut ovat minuun sellaisena suhtautuneet, olen itseni sellaisena tarjoillut.

Vasta avioeron jälkeen (n.30v sitten) aloin itseäni tietoisesti etsiä ilman määritelmiä. Ilman vaimon, äidin, tyttären, siskon, työntekijän tai minkään muunkaan roolia tai määritteitä.

Minusta taisin tulla melko kriittinen, kyseenalaistava, utelias, etsivä, aktiivinen (asioihin puuttuva) provosoivakin. Niinpä lähdin kansalaisliikkeiden kautta politiikkaan. Kaikille niille taidoille joita olin lasten kanssa toimiessa oppinut, löytyi käyttöä.

Nyt kiiruhdan hitaasti. Näen vain lähelle, kuulen huonommin. Mutta näen ja kuulen sydämellä.
Elämäni piiriin mahtuu paljon vähemmän ihmisiä ja asioita kuin ennen. En enää jaksa taistella asioista suurella kiihkolla. En taistella tutkaina vastaan.

Sen toisenlaisen lahjan annan itselleni. Saan olla tällainen. Masentuneenakin. Väsyneenä tai kärttyisenä. Olen oppinut sanomaan EI. Selittelemättä. Tai ainakin joskus. Ja silti olen riittävän hyvä ihminen; keneltäkään kysymättä.