kaduttaa, nolottaa, hävettää

Vaikka mitä on tapahtunut postausten välillä, mutta näitä nyt mietiskelen:

Kaduttaako, nolottaako, hävettääkö? kyllä - kyllä - kyllä.

Usein tilanteisiin liittyy joku muukin tai muitakin, joten niistä ei enempää. 
Joskus se on tunne tai käyttäytyminen jota toivottavasti kukaan ei ole huomannut.
Nolottaa, hävettää ja kaduttaa se silti, jopa vuosikausia.

Satuttavia sanoja tai tekoja ei niin vain kummatakaan muistista (edes omastaan).

En kuitenkaan usko vaativani itseltäni liikoja.... tai no, ehkä joskus.

Ehkä toivon toisilta sitä mitä vaadin itseltäni.

Ehkä se ei ole oikein, mutta ei niin väärinkään. Saattaahan se tuottaa riittämättömyyden tunteita, mutta niiden kanssa olen oppinut tulemaan toimeen.

Onneksi minun ei tarvitse olla kaunein ja älykkäin ja rikkain.

Syön, siivoan ja nukun silloin kun siltä tuntuu. Pienen eläkkenkin käytän niin kuin haluan, mutta en ainakaan järkevästi.

Tällaisena rakastan tätä elämääni.
Paitsi joskus. Joskus kaikki menee päin persettä. siitä sitten joskus.

Mietin mitä ajattelen

Mietin mitä oikein mietin aamutuimaan, joka aamu. Herättyäni jään huilimaan, lököilemään, köllöttelemään tunniksi pariksi. Ja mitäkö mietin. Menneitä, olevia ja tulevia. Teen muistojen matkaa jo tehtyihin matkoihin. Vuorille ja laaksoihin, merelle ja puroille. Hämmästelen, kummastelen ja ihmettelen uudestaan. Hiekkadyynejä ja mangrovemetsiä.

Noin 10 vuotta sitten olin Madeiralla muutaman viikon 14 vuotiaan lapsenlapseni kanssa. Lopulta hän kieltäytyi lähtemästä enää yhdellekään umpikujalle mummin kanssa.

Mieluusti hakeuden keskustasta poispäin, hiljaisemmille seuduille. Kaikista keskustoista.

Ajattelen mummin mussukkaa, pientä Emil-vauvaa. Ihailen ja ihmettelen hymyään, kääntymisiään, ryömimisen taitoaan, ikäänkuin en koskaan olisi moista nähnyt.

Enkä voi olla ajattelematta miten rakkaassa kotimaassamme on niin paljon pahoinvointia. Monta sataa lasta, kuudensadan oppilaan alakoulusta, kulkee koulumatkansa ikkunani alta. Ja urheilevat kadun toisella puolella. Jostainhan sen ilkeilyn ja väkivaltaisen käytöksen täytyy nousta.
Yksikään aikuinen ei työpaikallaan sietäisi moista kohtelua.

Istuin kahdeksan vuotta käräjäoikeuden lautakunnassa ja pikkupäässäni tulin siihen tulokseen, että kaikki me ollaan uhreja. Nekin jotka ryöstää, raiskaa ja tappaa. Ja mitä sitten. Mitä voisimme tehdä. Ehkä pitää parempaa huolta pienimmistämme, jotka sitten aikanaa pitävät parempaa huolta vanhemmistaan. Mielestäni, edesvastuun uhallakin, pitää puuttua kaikkeen väkivaltaan. Saattaa olla että siinä käy huonosti, mutta miksei minulle jos niin on käymässä pienemmällemme. Eikä sen uhriuden tarvitse olla loputon olotila, onnelinenkin saa olla. Mutta pitäisi huolehtia siitä että muillakin on mahdollisuus onneen. Lähellä ja kaukana. Kunkin resurssien mukaan. Ei millään mittareilla mitaten. Usein pienillä teoilla on kantavammat siivet.

Olen ajoittain taipuvainen masennukseen ja silloin saan ohjeita, että ajattele vain kauniita asioita.
Ole positiivinen. Inhoan yltiöpositiivisuutta. Tarvitsen syviäkin vesiä, pelkkä pintaliito ei ole minua varten. Miten muka voisin nähdä ne miljoonat pienet kauniit asiat jos katselisin niitä 24/365. (näinkö se meni?)

Odotan kesää, sitä että pienet koululaiset pääsevät Tampereelta mummin luo. Mentäiskö taas Korkeasaareen vai Vasikkasaareen. Ehkä molempiin. Linnanmäelle en enää lähde. Omien kanssa sain tarpeekseni. Ja pikku-Emilille on näyttämistä ihan loputtomasti. Ruohoista ja sammaleista puihin ja muurahaisista perhosiin ja lintuihin. Muskariinkin on jo ilmoittauduttu.

Jos elämä oli pitkä pötkylä ja toisesta päästä leikattaisiin kaikki ruma, murhe ja suru pois, pitäisi suostua leikkaamaan myös kauneudesta, ilosta ja innostuksesta yhtä suuri pätkä.
Pidän tämän. Näin on hyvä. 

Murhetta ja Iloa

Nyt on ystävä saatettu mananmajoille, tai minne lie. Huomenna on uurnanlasku, johon en pääsekään, kun valitsin aiemmin varatun mökkiviikonlopun tyttärieni ja 3 lapsenlapsen kanssa.
Voimia velikulta! Kuolemasta on muutama päivä vaille kuukausi; edelleen pysähdyn lähes päivittäin hiljaa hengittelemään ja muistelemaan. Voin kuvitella miltä kaikkein lähimmistä tuntuu rakkaimpansa menettäminen. Ei kuolema ole paha eikä niin väärin, mutta se sattuu. Enemmän kuin mikään muu menettäminen. Ihminen hallitsee niin monia elämän alueita syntymästä kuolemaan, että äkillinen poistuminen elävien kirjoista tuntuu käsittämättömältä ja vaikealta hyväksyä.

Serkkuni sain muutama viikko sitten pienen terveen poikavauvan, Toivon.

Toivo on tähdissä, toivo on maassa, vanajan kukassa varjokkaassa. Toivo on hopeakylkikalassa, toivo on vastaisen rakkauden valassa. Jakakaa toivoa, kylväkää sitä, älkää pitäkö toivoa salassa. Jotakuinkin näin  Kaarina Helakisa siitä runoili.

Täydellinen toivon menettäminen on varmaan niitä raskaimpia tunnetiloja.

Iloa tuo kevään herääminen. Valo ja lämpö. Linnut, kukat, silmut, perhoset.

Kevättä, kevättä odotellessa

Pitkän päivän pitkä ilta.

Näihin aikoihin tulee kolme vuotta eläkkeelle jäämisestäni. Enää en näe (paitsi joskus) unia kiireestä ja myöhästymisistä tai sanattomana ihmisten edessä seisomisesta "luu kurkussa" tai loputtomasta selkokielellä selittämisestä.
Harvoin pitkästyn ja vielä harvemmin tunnen itseni yksinäiseksi. Tänään ei oikein mikään ole sujunut, kulkenut, edennyt.

Sateinen päiväköhän se oli mikä sai minut katselemaan matkoja. Madeira olisi niin houkutteleva. Olen ollut siellä 5-6 kertaa, mutta edellisestä on jo 9 vuotta.
Jos on elämä rauhallisempaa ja hitaampaa, niin on se myös taloudellisesti tiukoilla elämistä.
Nyt olisin jopa valmis ottamaan tilaisuudesta Vaarin, jos se toisi oman eläkkeensä yhteiseen pussiin ja maksaisi vuokrasta puolet. En vaineskaan. Vaikka silloin kenties pääsisin joskus ehkä vielä ihmettelemään maailman ihmeitä.
Toki olen kiitollinen kaikista ihanista ja ihmeellisistä kokemuksistani, mutta tahtoisin vielä lisää.


Harmittaa kun huomasin, että lääkereseptit loppuvat ennenkuin sain lääkärin soittoajan. Viikolla kävin labrassa ja kohollaan olevista arvoista pitää keskustella lääkkärin kanssa, mutta ensimmäinen aika, jolloin lääkkärillä on aikaa soittaa on kuukauden päästä. Lääkkeet kolmen kuukauden satsina on kuitenkin edullisempia kuin kuukauden ajaksi.
No, se on vain maallista. Suuremmista murheista pienin.

Naatti

Naatti on vähän niinkuin väsähtänyt juures.
Surun sieppariksikin voisin itseni nimetä.
Aika monen mananmajoille siirtyvän luona olen päiväkausia viipynyt. Ja surun murtamia ajan kanssa lohduttanut.
Kyllähän tähän ikään mennessä paljon ehtiikin (melkein 66).
Oikeasti olen kiitollinen saamastani / valitsemastani osasta: ellei syntymä ja kuolema pysäytä ja opeta, niin mikä sitten.
Ei niin että se viisaaksi tekisi, mutta ehkä antaa mahdollisuuden oppia.

Tämän lauantaipäivän  olin velikullan luona.
Veimme pesulaan päiväpeitteen, jolle rakkaansa oli kuollut (en sano että nukahtanut, eikä minusta sodassa kaaduta vaan kuollaan).
Vaihdoimme viherkasveille mullat, mikä oli ollut rakkaansa kevättoimia neljännesvuosisadan ajan. Siivosimme nyt yksinäisen miehen kodin ja valitsimme vainajalle vaatteet viimeiselle matkalle.

Nyt mietin mitä tänään lukisin kun yöpöydällä on useitakin mielenkiintoisia jo aloittamiani kirjoja.
1. Susan Cain: Hiljaiset Introverttien manifesti
1. Mikael Bergstrand: Delhin kauneimmat kädet
3. Anthony de Mello: Uudistuminen
4. Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja

Delhin kauneimmat kädet on hauska kuvaus Intiasta jossa en ole käynyt.
Taidan valita sen.

Ai niin, on kaksi muutakin kotia lähipiirissäni joissa käydään raskaita asioita läpi.
Mutta nyt olen ymmärtänyt, tai hyväksynyt, etten kaikkea jaksa eikä minun tarvitse.
Tähän rakoon ei mahdu muita surutaloja. Seuraavaksi voisin haluta ilotaloon.

Surua

Veljeni elämänkumppani, 25 vuoden ajan, kuoli yllättäin viikko sitten. Järkytys oli vuoren kokoinen kun suht terve ihminen kuolee yllättäin sydämen irtisanoessa yhteistyön.
Kaikki mahdollinen apu toimi moitteettomasti ja ystävällisesti. Surussaan ihminen on kuitenkin yksin, toisten tavoittamattomissa, niinkuin kuollessaankin. Näissä tilanteissa toivoisin osaavani olla pelkkänä korvana, suurella sydämellä. Ainakin sain olla läsnä.
Yhdessä itkettiin veljen kanssa ja puhuttiin ja muisteltiin ja yhdessä kävimme seuraavana päivänä kertomassa suruviestin äitivanhallekin.
Kaikki ne raskaat järjestelyt velikulta joutuu kuitenkin tekemään yksin, siitäkin huolimatta että puolison sisaretkin ovat olleet tukena.
Hyvin hiljaiseksi on oloni muuttunut. Jonkinlaista nöyryyttä, sanoisin. Samalla kun rakkaiden merkitys korostuu.
Onkohan enää muuta kuin kuolema mikä ihmisen pysäyttää (melko kyynistä). Luonnon kauneus ja monimuotoisuus ja lapset tietysti myös.
Sen verran on järkytystä vielä sielussa että ajatuksia ei saa aina loppuun saatettua kun jo seuraava tunkee mieleen.    
Suuren suurena ilona ja sylittäjänä on toiminut 5 kk ikäinen pikku-enkuli.

kuulumisia ja kuulemiin

Pahuudesta pauhasi pieni pääni monta päivää. Niin tiiviisti etten jaksanut ruveta kirjoittelemaan, vaikka edellinen postaukseni jäikin torsoksi. Kovasti odotan jo kevättä ja linnun laulua. Tämä leluni lähtee tositoimiin maaliskuun ajaksi. Toivottavasti takaisin tullessaan jo kevät tuoksuu ja luonto värittää maisemat kevään väreillä.