Murhetta ja Iloa

Nyt on ystävä saatettu mananmajoille, tai minne lie. Huomenna on uurnanlasku, johon en pääsekään, kun valitsin aiemmin varatun mökkiviikonlopun tyttärieni ja 3 lapsenlapsen kanssa.
Voimia velikulta! Kuolemasta on muutama päivä vaille kuukausi; edelleen pysähdyn lähes päivittäin hiljaa hengittelemään ja muistelemaan. Voin kuvitella miltä kaikkein lähimmistä tuntuu rakkaimpansa menettäminen. Ei kuolema ole paha eikä niin väärin, mutta se sattuu. Enemmän kuin mikään muu menettäminen. Ihminen hallitsee niin monia elämän alueita syntymästä kuolemaan, että äkillinen poistuminen elävien kirjoista tuntuu käsittämättömältä ja vaikealta hyväksyä.

Serkkuni sain muutama viikko sitten pienen terveen poikavauvan, Toivon.

Toivo on tähdissä, toivo on maassa, vanajan kukassa varjokkaassa. Toivo on hopeakylkikalassa, toivo on vastaisen rakkauden valassa. Jakakaa toivoa, kylväkää sitä, älkää pitäkö toivoa salassa. Jotakuinkin näin  Kaarina Helakisa siitä runoili.

Täydellinen toivon menettäminen on varmaan niitä raskaimpia tunnetiloja.

Iloa tuo kevään herääminen. Valo ja lämpö. Linnut, kukat, silmut, perhoset.

Kevättä, kevättä odotellessa

Pitkän päivän pitkä ilta.

Näihin aikoihin tulee kolme vuotta eläkkeelle jäämisestäni. Enää en näe (paitsi joskus) unia kiireestä ja myöhästymisistä tai sanattomana ihmisten edessä seisomisesta "luu kurkussa" tai loputtomasta selkokielellä selittämisestä.
Harvoin pitkästyn ja vielä harvemmin tunnen itseni yksinäiseksi. Tänään ei oikein mikään ole sujunut, kulkenut, edennyt.

Sateinen päiväköhän se oli mikä sai minut katselemaan matkoja. Madeira olisi niin houkutteleva. Olen ollut siellä 5-6 kertaa, mutta edellisestä on jo 9 vuotta.
Jos on elämä rauhallisempaa ja hitaampaa, niin on se myös taloudellisesti tiukoilla elämistä.
Nyt olisin jopa valmis ottamaan tilaisuudesta Vaarin, jos se toisi oman eläkkeensä yhteiseen pussiin ja maksaisi vuokrasta puolet. En vaineskaan. Vaikka silloin kenties pääsisin joskus ehkä vielä ihmettelemään maailman ihmeitä.
Toki olen kiitollinen kaikista ihanista ja ihmeellisistä kokemuksistani, mutta tahtoisin vielä lisää.


Harmittaa kun huomasin, että lääkereseptit loppuvat ennenkuin sain lääkärin soittoajan. Viikolla kävin labrassa ja kohollaan olevista arvoista pitää keskustella lääkkärin kanssa, mutta ensimmäinen aika, jolloin lääkkärillä on aikaa soittaa on kuukauden päästä. Lääkkeet kolmen kuukauden satsina on kuitenkin edullisempia kuin kuukauden ajaksi.
No, se on vain maallista. Suuremmista murheista pienin.

Naatti

Naatti on vähän niinkuin väsähtänyt juures.
Surun sieppariksikin voisin itseni nimetä.
Aika monen mananmajoille siirtyvän luona olen päiväkausia viipynyt. Ja surun murtamia ajan kanssa lohduttanut.
Kyllähän tähän ikään mennessä paljon ehtiikin (melkein 66).
Oikeasti olen kiitollinen saamastani / valitsemastani osasta: ellei syntymä ja kuolema pysäytä ja opeta, niin mikä sitten.
Ei niin että se viisaaksi tekisi, mutta ehkä antaa mahdollisuuden oppia.

Tämän lauantaipäivän  olin velikullan luona.
Veimme pesulaan päiväpeitteen, jolle rakkaansa oli kuollut (en sano että nukahtanut, eikä minusta sodassa kaaduta vaan kuollaan).
Vaihdoimme viherkasveille mullat, mikä oli ollut rakkaansa kevättoimia neljännesvuosisadan ajan. Siivosimme nyt yksinäisen miehen kodin ja valitsimme vainajalle vaatteet viimeiselle matkalle.

Nyt mietin mitä tänään lukisin kun yöpöydällä on useitakin mielenkiintoisia jo aloittamiani kirjoja.
1. Susan Cain: Hiljaiset Introverttien manifesti
1. Mikael Bergstrand: Delhin kauneimmat kädet
3. Anthony de Mello: Uudistuminen
4. Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja

Delhin kauneimmat kädet on hauska kuvaus Intiasta jossa en ole käynyt.
Taidan valita sen.

Ai niin, on kaksi muutakin kotia lähipiirissäni joissa käydään raskaita asioita läpi.
Mutta nyt olen ymmärtänyt, tai hyväksynyt, etten kaikkea jaksa eikä minun tarvitse.
Tähän rakoon ei mahdu muita surutaloja. Seuraavaksi voisin haluta ilotaloon.

Surua

Veljeni elämänkumppani, 25 vuoden ajan, kuoli yllättäin viikko sitten. Järkytys oli vuoren kokoinen kun suht terve ihminen kuolee yllättäin sydämen irtisanoessa yhteistyön.
Kaikki mahdollinen apu toimi moitteettomasti ja ystävällisesti. Surussaan ihminen on kuitenkin yksin, toisten tavoittamattomissa, niinkuin kuollessaankin. Näissä tilanteissa toivoisin osaavani olla pelkkänä korvana, suurella sydämellä. Ainakin sain olla läsnä.
Yhdessä itkettiin veljen kanssa ja puhuttiin ja muisteltiin ja yhdessä kävimme seuraavana päivänä kertomassa suruviestin äitivanhallekin.
Kaikki ne raskaat järjestelyt velikulta joutuu kuitenkin tekemään yksin, siitäkin huolimatta että puolison sisaretkin ovat olleet tukena.
Hyvin hiljaiseksi on oloni muuttunut. Jonkinlaista nöyryyttä, sanoisin. Samalla kun rakkaiden merkitys korostuu.
Onkohan enää muuta kuin kuolema mikä ihmisen pysäyttää (melko kyynistä). Luonnon kauneus ja monimuotoisuus ja lapset tietysti myös.
Sen verran on järkytystä vielä sielussa että ajatuksia ei saa aina loppuun saatettua kun jo seuraava tunkee mieleen.    
Suuren suurena ilona ja sylittäjänä on toiminut 5 kk ikäinen pikku-enkuli.