Nyt on ystävä saatettu mananmajoille, tai minne lie. Huomenna on uurnanlasku, johon en pääsekään, kun valitsin aiemmin varatun mökkiviikonlopun tyttärieni ja 3 lapsenlapsen kanssa.
Voimia velikulta! Kuolemasta on muutama päivä vaille kuukausi; edelleen pysähdyn lähes päivittäin hiljaa hengittelemään ja muistelemaan. Voin kuvitella miltä kaikkein lähimmistä tuntuu rakkaimpansa menettäminen. Ei kuolema ole paha eikä niin väärin, mutta se sattuu. Enemmän kuin mikään muu menettäminen. Ihminen hallitsee niin monia elämän alueita syntymästä kuolemaan, että äkillinen poistuminen elävien kirjoista tuntuu käsittämättömältä ja vaikealta hyväksyä.
Serkkuni sain muutama viikko sitten pienen terveen poikavauvan, Toivon.
Toivo on tähdissä, toivo on maassa, vanajan kukassa varjokkaassa. Toivo on hopeakylkikalassa, toivo on vastaisen rakkauden valassa. Jakakaa toivoa, kylväkää sitä, älkää pitäkö toivoa salassa. Jotakuinkin näin Kaarina Helakisa siitä runoili.
Täydellinen toivon menettäminen on varmaan niitä raskaimpia tunnetiloja.
Iloa tuo kevään herääminen. Valo ja lämpö. Linnut, kukat, silmut, perhoset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti