Pahuuden ongelma

Luen Mauri Männistön toimittamaa kirjaa studia generalia luentosarjasta - Pahuus.
Anto Leikola kirjoittaa Luonnon ja ihmisen pahasta.
Heta Aleksandra Gylling: Paha, luonto ja ihmisluonto.
Markku Ojanen: Pahuuden psykologia
Kari Palonen: Poliitikko - pahan ruummillistuma
Hannele Seitsonen: Pyhitetty pahuus - uskonnon kosketuksia pahuuteen
Tarmo Kunnas: Pahan ulottuvuudet

"Pahuus on osa ihmisen elämää. Kolme tekijää on usein mukana: epäluuloisuus erilaisuutta kohtaan, turhautumisesta johtuva suuttumus tai kostonhalu. Kenties vieläkin syvemmällä on se ihmisen ominaisuus, jota voidaan nimittää kyltymättömyydeksi" kirjoittaa Ojanen.

Onko itsekkyys lisääntymässä? Katoaako nöyryys hyveiden joukosta?
Itsekyys, itseluottamus, estottomuus, idealismi.

Mikä riittää selitykseksi
....kun muuta keinoa ei enää ollut
....kun koin itseni uhatuksi
....kun kielteinen palaute uhkasi minuuttani
....kun vahvasti koen olevani hyvän puolella, olen idealisti
Milloin selittämisen tarve katoaa kokonaan.


Rakenteellinen pahuus

Ylikansalliset yhtiöt on helppo nimetä paljosta vastuulliseksi. Riittävän suuressa organisaatiossa on aina leveitä selkiä joiden taakse piiloutua.
Entäpä tämä "kotoperäinen" suuruuden ihannointi. Taloudelliset hyödyt ovat varmaankin laskettavissa, mutta karkaako ihmisten henkilökohtainen vastuu samaan pohjattomaan talouden saaviin. Minkälaista tuottoa, niin hyvässä kuin pahassakin, esimerkiksi kaivostoiminta tuottaa. Ja kenelle mitäkin? Entä ydinvoima?

Kyllähän me tunnistamme pahan, lähinnä sortojärjestelmissä tai yksittäisissä ihmisissä. Miten vaikeaa on tunnistaa pahuus itsessä tai omissa, itseluoduissa rakenteissa.

Olisiko mahdollista luoda avoimia organisaatioita, pieniä ja isoja, joissa vaaditaan myös moraalisten periaatteiden noudattamista. Jokaisella yrityksellä on nykyään lista arvoistaan. Harmittavan usein ovat kuin kopioita toisistaan.


Mietin myös ikiaikaisia sananlaskuja: Paha saa palkkansa. Ahneella on paskanen loppu.

Oi, nyt loppui tämäkin touhu kesken, kun pieni poikakaverini tulee näillä minuuteilla koulusta.

Hyväikä

Onpa ihana että sain vielä tämänkin iän elääkseni. Ikäni kaiken olen ollut ja elellyt keskellä hulinata, hälinätä. Nyt kaikki maailman hitaus ja hiljaisuus on kanssani. Jos niin valitsen.

Kiireettymyydestä nautiskellen, hyristen venyttelen peiton alla ja torkahdan taas. Kun sitten nousen venyttelen vähän lisää ihan ohjeiden mukaan, kunnen opin löytämään kaikki (?) lihakseni. No, muutaman.

Paljon on oppimista vielä isommallakin iällä. Uusia kasvispainotteisia ruokia opettelen laittamaan.  Kuopuksen kanssa on tarkoitus pitää ruoanlaitto- tai leivontatalkoita.

Suuren ilon tuo 4 kk ikäinen nuorin lapsenlapseni, jota näen vähintäin kerran  viikossa. Saa mummi-ihminenkin niitä halipusuja melkein tarpeekseen.

Huonommillakin säillä kävelen toistakymmentä km viikottain, mutta jo viimeviikolla ylsin pariinkymppiin. Tänään on tarkoitus kävellä 7 km lenkki.

Käveleminen on sielulleni ainakin yhtä suurta mannaa kuin kehollenikin.  Muutama vuosi sitten kävelin kuopuksen kanssa Santiagon tietä 250 km. Sitä muistelen kiitollisuudella. Unohdan sadepäivät ja miltä tuntui astua aamulla litimärkiin kenkiin. Säryt ja kolotukset ei enää muistu muutakuin sanoina. Tunteella muistan kauniit ja yllätykselliset maisemat, iloiset ja ystävälliset ihmiset, ja seuraavan majapaikan ilmestymisen näköpiiriin. Ei se mitään että samassa salissa saattoi yöpyjiä olla 40 - 60 tai 80. Ei se mitään että ihmiset kuorsasivat ja piereskelivät. Eikä sekään että vessaan ja suihkuun piti jonotella.   
Matkakaverini oli paras mahdollinen. Reipas ja rohkea, kielitaitoinen ja sitkeä. Pienet kiukun purkaukset näillä hyveillä voi kuitata helposti.

Jossain vaiheessa, ajan kanssa ja kämmäillen, laitan kuvia vaelluksestamme.

Aurinkopäivä

 Eilen jotain sinistä väläytteli taivaankannelta mutta tänään näkyi jo isommin. Aurinkokin paistoi. Oi sitä iloa ja kauneutta. Iloitsen myös hiihtolomalaisten puolesta, mitä parhaimmasta ulkoiluilmasta.
Tälle viikolle kävelykilometrejä kertyy varmaan parikymmentä, hyvä minä. Toisin kuin maaseudulla tai omakotitalossa asuvat saavat liikuntansa luonnollisen, jokapäiväisyyden kautta, meidän kaupunkilaisten täytyy kävellä tai käydä kuntosalilla tai juosta tai hölkätä. Teennäistä, niin on, mutta minkäs teet. 

Vieläkin niin vaikeeta, että on paras yrittää heti eikä kohta, tuoda kuvia blogiin.

täti-ihminen siskonpoikansa kanssa

Jee, onnistuin.

Kävin paikallisessa ostosparatiisissa vai mikä helvetin esikartano se onkaan. Sieltä saa kuitenkin tuoretta kalaa. Ja kirjasto on samassa talossa. Varsinainen saalis tuli sieltä.
Apteekissakin kävin, mutta täällä ei vielä e-reseptit toimi lupauksista huolimatta, ainakaan tässä tapuksessa. Lupaavat että puhelinsoiton jälkeen terveyskeskus ilmoittaa reseptin uusinnasta apteekkiin, josta saa 8 pv jälkeen noutaa lääkkeensä. Soitostani on 12 pv. Ystävällinen apteekin täti soitti tk:hon eikä siellä osattu sanoa mitään. Huomenna siis talssin terveyskeskukseen, enkä lähde ennenkuin resepti on kädessä. Kerran  aikaisemmin tein saman kansalaistottelemattomuustempauksen ja sain lupausten mukaista palvelua.
Vähän kuitenkin kyrsii tämä hyvinvointiyhteiskunnan toimimattomuus.

Harmin päälle aion nauttia jäätelöä ja mansikoita.

Hyvä ruoka, parempi mieli

Ruoanlaitto ja leipomustalkoot pidettiin tänäpänä kuopuksen kanssa.

Parsa-perunakeitto koskenlaskijajuustolla oli tosi herkullista. Isosta kattilallisesta riitti pakastimeenkin muutamaksi kerraksi.

Uunipellillinen kasvispiirakkaa onnistui nappiin. Porkkanaa, sipulia, tomaattia, fetajuustoa, oliiveja ja munamaitoa. Naminami.

Juustokakkua koko viikoksi.
Kuopus ja minämummi toivomme kuorossa että muistaisimme, viitsisimme, jaksaisimme, ehtisimme uusia viikottain ja uusin herkuin herkkutalkoopäivämme.

Minä saisin kaiken kukkuraksi halipusuja pikku Emililtä roppakaupalla.

Kunnon kohotusta

Otsikkoa kirjoittaessa muistin että esikoista odotellessa naistenklinikalla, jossa huilailin viikkotolkulla (itseasialla kaikkien kolmen lapsen odotusaikana), joku huonetovereista kertoi antavansa miehensä toivomuksesta pojalle nimeksi Kunto. Jotta naapurin lapset toteaisivat että Kunnon isi tulee, tuli hän sitten kunnossa missä tahansa. 

Tänään asettelin makuuhuoneen seinälle vuosia sitten talteenottamani jumppajulisteen.

  

 

Alkulämmittelyn jälkeen (15x/liike) jo huohotin. Kunnossa on parantamisen varaa. Tavoitteen motivoimana lähdin saattamaan Eija-ystävää Haukilahteen töihin. Käveltävää kertyy eessuntaas kuutisen kilometriä.
Liikunnan vähentymiseen on varmasti vaikuttanut Korppu-koirani kuolema viime keväänä, 13 vuoden korkeassa iässä. Kesällä vielä kävelin paljon, mutta päivien lyhetessä ja syyssäiden kurimuksessa harrastin enimmäkseen vain lukemista.

 

Korppu sai nimensä esikoisen lasten ehdotuksesta. Astrid Lindgrenin kirjassa "Veljeni Leijonamieli" Joonatanilla oli pikkuveli, jota kutsuttiin Korpuksi.
Silloin ajattelin tilata joltain kylttimaakarilta oveen  Korppu&Harppu-kyltin. Jäi sekin sitten tekemättä.

Paranemaan päin

Kauan olen luullut ettei vasemmasta kädestäni enää kunnon työvälinettä tulekaan. Vaikka onkin jo hienosti käyttäytynyt alkutilanteeseen nähden.
Kutominen kahden päivän kärsivällisen harjoittelun jälkeen alkaa sujua, ja jos toivoa saisin sormet koukistuisivat vielä joskus kämmeneen asti.

Keväällä 2011

Hyvin on vielä muistissa loputtomalta tuntuvat säryt. Lupailivat että kolmessa vuodessa kuntoutuu tai sitten ei. Nyt toimii uskomattoman hyvin odotuksiin nähden. Olen hyvin kiitollinen tästäkin hyvästä.

Kaatuneita

Tänään kirjasto ja kauppareissulla näin kolmen ihmisen liukastuvan ja lähetin hiljaiset kiitokseni tyttösilleni talvikengistäni.

Taas olisi ollut syytä uskoa nuorempiaan ja varata haluamansa kirjat Helmetistä (pääkaupunkiseudun yhteinen kirjastojärjestelmä). Neljän kirjan toivelistasta yksikään ei ollut hyllyssä paikallaan. Otan opikseni.

Pari vuotta sitten kompuroidessani murtui vasen ranne. Kahden kipsauksen jälkeen leikkauksessa vioittui hermo (siis ranteesta) enkä ole käsitöitä tehnyt sen jälkeen. Vähäistä se oli ennenkin.
Tänään kuitenkin kudoin sitkeästi tunnin verran. Tuin vasenta puikkoa sohvaa vasten kun juurikaan en pysty sitä vääntelemään, ja langallekin etsin uuden suunnan sormien välistä.
Ihan hauskan näköistä. Mutta kyllä se jo tunnissa alkoi luistaa. Huomenna jatkan.

Isoja poikia

Esikoiseni isot pojat (20 ja 22), toinen tyttöystävänsä kanssa, kävivät viime sunnuntaina mummin luona syömässä. On se kumma miten lapsia ja lastenlapsia ruokkimalla tulee hoivattua hoivaamisentarvettaan. Emoiltua. Joka toinen sunnuntai lupasin laittaa yhteisen aterian.
Veljestenkin yhteinen aika on nuorten vauhdikkaassa elämässä kortilla, varsinkin kun molemmat tekevät vuorotyötä.

Ylen iloinen olen myös siitä, että on yhteys nuorempiin sukupolviin. Toki nuoria tapaa ja kohtaa, mutta lähempi kanssakäyminen on turhan pinnallista. Näiden "omien" kanssa on kaikkien helpompi olla oma itsensä.

esikoiseni poikineen

Nuorin lastenlapsista muutaman viikon ikäisenä

Nyt pikku Emil on jo melkein neljän kuukauden ikäinen.

Sähelsin taas näiden kuvien kanssa, mutta onnistuinpa ainakin tämän siirtämään. Huomaan että asiat joita ei tarpeeksi usein harjoita tuppaavat unohtumaan nopeasti.
Tarvitsen mahdollisimman yksinkertaisen kännykän; tietokoneen näin ensimmäisen kerran päälle kolmekymppisenä Vihreässä eduskuntaryhmässä, jossa olin silloin töissä. Tv tuli lapsuuden perheeseeni kun olin siinä kymmenen korvilla.

Tämän pikkuenkulin isän isoäiti elää sadatta kolmatta ikävuottaan. Mietin minkälaiseen maailmaan hän syntyi vuonna 1910. Ja miten mieli sietää jatkuvasti uusia vempaimia ja uuden oppimista. Nuorempien sukupolvien on kestettävä jatkuvasti kiihtyvä muutosten vyöry, tämänkin pienen ihmisen.

Niin ärsyttävää kuin  esim. kuvien siirtäminen blogiin onkin, yritän tehdä sitä jotta "harmaat aviosoluni" pysyisivät edes jossain määrin kunnossa, tai että niiden kato edes hidastuisi.

Sanaristikot toisivat samanmoista "liikuntaa" mutta niissä olen erinomaisen huono.
Kuvat tuovat niin suurta iloa, että jatkan mielummin tätä. Sanat pysykööt sivujen välissä.

Säällä kuin säällä

Olen ikionnellinen IceBuckin nastoitetuista talvikengistä jotka tyttökullat hankkivat kompuroivalle äitykkäiselleen. Enää ei tarvii pelätä liukastuvansa.
Tänään kävelimme kuopuksen kanssa muutaman kilometrin ja laskeskelin kotiinpäin tullessa, että kilometrejä taittuu viikottain kymmenkunta. Kunhan....jne.

Kuopus kullannuppunsa kanssa kävelyllä.

Taitaa olla ensimmäinen, tai toinen kerta tänä talvena kun valkoinen lumi peittää maan. Näillä leveysasteilla se hyvin pian on likaisen ruskeaa. Alemmassa kuvassa ollaan kuopuksen ja kullannupun kanssa kävelylle lähdössä.

Yläkuvassa on esikoisen virkkaama salusiini ja rullaverhon takaa näkyy tiffany-punatulkut joita  pojan ja miniän ystävä tekee.

On vielä sanottava kuinka onnellinen lapsistani olenkaan. Kaikki ovat kulkeneet omia teitään.
Yksi on puutarhuri ja käsintekijä, toinen kulkee meriä, murtaa jäitä ja rakentelee taloa muun tekemisen ohessa. Kolmas on koulutusalalla  ehdittyään ensin hankkia kielitaitoa maailmalla.
Lastenlapsia olen saanut viisi. Onnea kerrakseen.
Kehun vähän lisää kun kerran aloitin:
Kaikki tykkää ruoanlaitosta ja leipomisesta. Kaiken he tekevät omasta "päästään", omilla resepteillään, soveltaen. Hyppysiä ja lorauksia sitä sun tätä. Ja hyvää tulee.
Käsintekemiset ovat samaa luokkaa, "omastapäästä". 
Ja sitten kun niillä on vielä arvotkin kohdallaan.

Luulen että itselleni umpihankeen hiihtäminen aukaistun ladun sijaan, on ollut suurimman työn takana, aikani kasvattina.

Parhaita

Kävin läpi viimeksi lukemiani kirjoja. Kolme niistä nousee ylitse muiden:

Jaakko Heinimäki: Taskuetiikka
Eettiset kysymykset ovat mielestäni mielenkiintoisia vaikkakin vaikeita ja moniulotteisia.
Heinimäki pohtii valitojamme, niin hyviä kuin niitä huonompiakin. Hän kirjoittaa oppineella, mutta helposti lähestyttävällä tavalla moraalin monimutkaisuudesta. Kirjassa pohditaan mm. eri uskontoja, seksuaalisuutta ja eutanasiaa.

Torey Hayden: Hiljaisuuden lapset
Hayden on psykologi ja erityisopettaja joka on työskennellyt koulun lisäksi laitoksissa ja sairaaloissa.
Hän on toiminut myös yliopiston opettajana ja tutkijana.
Kirja kertoo kolme erilaista tositarinaa puhumattomista ihmisistä. Yhdeksän vuotias Cassandra oli kaksi vuotta kaapattuna.  Käyttäytymiseltään hän on raivopäinen ja arvaamaton.
Neljä vuotias Drake on vahvasti tunteva iloinen pieni poika mutta hän ei puhu.
Gerda on 82 vuotias eikä suostu enää puhumaan mitään.
Näihin henkilöihin Hayden saa kontaktin ja pystyy helpottamaan heidän ja läheistensä elämää.

Cecilia Samartin: Senor Peregrino
Kertoo nuoresta meksikolaisesta tytöstä, joka pakenee ahdasmielistä yhteiskuntaa ja päätyy mielisairaalaan hoitamaan pahansisuista ja oikukasta vanhaa miestä jonka kanssa kukaan ei tule toimeen. Heidän ystävystyttyään herra Peregrino kertoo tarinaansa. Jamilet tekee tarinan myötä matkaa itseensä ja erilaisuuteensa. Tarinan kerrontaa parhaimmillaan.

Toisenlainen lahja

Unimaailmasta valvemaailmaan on vain silmien avaamisen pituinen hetki.
Ainakin täysin levänneenä.
Tavakseni on tullut jatkaa lököilyä "evääkään räväyttämättä".
Viimeaikaisissa unissani olen usein kohdannut ihmisiä joiden kanssa olen elänyt aktiivisinta elämän vaihetta. Kummallisia unia. Usein olen vierailla mailla kaukana, kielitaidottomana, hämilläni ja peloissani.

Tänä aamuna herättyäni päädyin  pohtimaan millainen ihminen oikein olen.
Mietin miten ihmiset ovat kertoneet tai kokeneet minut (kertoneet kokevansa). Kenties olen vain halunnut kuulla juuri ne piirteet ja ominaisuudet itseeni liittyvinä.

Enkä sitten voinut välttyä ajatukselta, että miten olen omaa identiteettiäni rakennellut pienestä pitäen. Kotona, mummolassa, koulussa, partiossa, opiskelu- ja seurusteluaikoina, äitinä, vaimona  ja työelämässä.

Ensisijaisesti olen kokenut olevani avulias-aatu, aina valmiina toisia auttamaan ja palvelemaan.
Pikku Piio-piikanen. Viisilapsisessa perheessä lunastin ainutlaatuisen asemani juuri sillä.
Kun muut ovat minuun sellaisena suhtautuneet, olen itseni sellaisena tarjoillut.

Vasta avioeron jälkeen (n.30v sitten) aloin itseäni tietoisesti etsiä ilman määritelmiä. Ilman vaimon, äidin, tyttären, siskon, työntekijän tai minkään muunkaan roolia tai määritteitä.

Minusta taisin tulla melko kriittinen, kyseenalaistava, utelias, etsivä, aktiivinen (asioihin puuttuva) provosoivakin. Niinpä lähdin kansalaisliikkeiden kautta politiikkaan. Kaikille niille taidoille joita olin lasten kanssa toimiessa oppinut, löytyi käyttöä.

Nyt kiiruhdan hitaasti. Näen vain lähelle, kuulen huonommin. Mutta näen ja kuulen sydämellä.
Elämäni piiriin mahtuu paljon vähemmän ihmisiä ja asioita kuin ennen. En enää jaksa taistella asioista suurella kiihkolla. En taistella tutkaina vastaan.

Sen toisenlaisen lahjan annan itselleni. Saan olla tällainen. Masentuneenakin. Väsyneenä tai kärttyisenä. Olen oppinut sanomaan EI. Selittelemättä. Tai ainakin joskus. Ja silti olen riittävän hyvä ihminen; keneltäkään kysymättä.

Aarteita

Sisäänkäynnit muutamaan käsityöpuotiin.

 


Muutama viikko sitten oltiin Anne-serkun kanssa Tallinnassa hoidossa. Ohjelmassa oli hengen ja ruumiin ravitsemisen lisäksi aarteen etsintää. Jos olet Tallinnan kävijä tai joskuskin sinne menet, vahingossa tai vasiten, poikkea Muurivahelta (mummojen kudinkojut) vasemmalle Katariina käikelle. Sieltä niitä aarteita löytyy. Katso vaikka www.katariinagild.eu Jo lavasteet, kehykset, ympäristö, miten ne haluaakin ilmaista, ovat uskomattoman upeat.  
Vanhaa Tallinnaa on hienosti kunnostettu, mutta liikkuminen lastenvaunujen tai pyörätuolin kanssa on vaikeaa. Portaita ylös alas, kaikki niin kauniita katosta lattiaan.
Lasia, keramiikkaa, huopaa, nahkaa, puuta, nukkepaja ym. Kaikki pajoja/studioita joissa myös tehdään tuotteita.

Huomenta

Ihana aamu. Nukuin erinomaisen hyvin, vaikkei se tapoihini kuulukaan. Eilen opitusta innostuneena otin kuvia nukkuvasta minusta.

Sitten innostuin vielä uudestaan kuvaamaan itseäni eri suunnista, niin että pystyin laskemaan pysty- ja vaakarypyt. No, en oikeesti lakenut, mutta tarkastelin uteliaana. Peili kun ei ole paras kaverini. Työikäisenä piirtelin aamuisin silmät, mutta nyt kun ei tarvii edes hiuksia kammata (pieni paijaus riittää) vähemmän tulee kuvajaistaan katseltua.
Vanha mikä vanha. Ihan on eletty. Paljon on plakkarissa, kaikenlaista.