Veljeni elämänkumppani, 25 vuoden ajan, kuoli yllättäin viikko sitten. Järkytys oli vuoren kokoinen kun suht terve ihminen kuolee yllättäin sydämen irtisanoessa yhteistyön.
Kaikki mahdollinen apu toimi moitteettomasti ja ystävällisesti. Surussaan ihminen on kuitenkin yksin, toisten tavoittamattomissa, niinkuin kuollessaankin. Näissä tilanteissa toivoisin osaavani olla pelkkänä korvana, suurella sydämellä. Ainakin sain olla läsnä.
Yhdessä itkettiin veljen kanssa ja puhuttiin ja muisteltiin ja yhdessä kävimme seuraavana päivänä kertomassa suruviestin äitivanhallekin.
Kaikki ne raskaat järjestelyt velikulta joutuu kuitenkin tekemään yksin, siitäkin huolimatta että puolison sisaretkin ovat olleet tukena.
Hyvin hiljaiseksi on oloni muuttunut. Jonkinlaista nöyryyttä, sanoisin. Samalla kun rakkaiden merkitys korostuu.
Onkohan enää muuta kuin kuolema mikä ihmisen pysäyttää (melko kyynistä). Luonnon kauneus ja monimuotoisuus ja lapset tietysti myös.
Sen verran on järkytystä vielä sielussa että ajatuksia ei saa aina loppuun saatettua kun jo seuraava tunkee mieleen.
Suuren suurena ilona ja sylittäjänä on toiminut 5 kk ikäinen pikku-enkuli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti