Melko hyvin, kiitos

Kivikkoinen polkuni, valon myötä, alkaa vihertää. Vaikka kontaktini ulkopuoliseen maailmaan ovat reilusti vähentyneet en ole yksinäisyyden tunteeseen yltänyt. Luulen, että jo lapsuudessa opittu "leijanaamio" on ollut liian raskas minulle.

Hitaat aamut ovat herkkua. Luen, kirjoitan ja piirrän enemmän kuin koskaan ennen. Kuuntelen musiikkia ja tanssahtelenkin. En tapaa kuin lapsiani (paitsi3x/3kk) En puhu muiden kanssa puhelimessa. Kaivoin komerosta kassillisen vanhoja päiväkirjoja 17 kpl, vanhimmat yli 30 vuoden takaa (niitä on vielä paljon lissä). Luen niitä kun siltä tuntuu ja ihmettelen elämäni menoa.

Maailmanmenosta on turhan vaikea irrottautua, mutta kymmenien vuosien aktiivikauden jälkeen en juuri muuta tee kuin mitä vähäisillä valinnoillani pyrin vaikuttamaan.

Opettelen irrottamaan itseni kulisseistani.
Hahmottamaan rajani ja tarpeeni riippumatta muiden haluista ja tarpeista.
Mielestäni se on tärkeää, koska nyt kun työelämä ei enää sido eikä revi, minun kaltaiseni hukkuisi helposti muiden määritelmiin ja odotuksiin.
Toivostavasti kykenen joskus kivistäni rakentamaan japanilaisen puutarhan.