Eilen sain yökylään ihanan Emilin (2 kk).
Siinä vatsani päällä köllötellessään puhui syvällisiä.
Pienin ääntein ja huokauksin.
Ja ymmärsin, että merkityksillä merkitsemillämme sanoilla ei olekaan niin suurta merkitystä.
Luulen ymmärtäneeni tämän pienen ihmisen sanomisia enemmän kuin hän minun.
Vähän yleistäen, ei sanoilla olekaan niille antamaamme merkityksen voimaan.
Katse ja äänensävytkin kertovat enemmän.
Olen sanaton suuren rakkauden edessä.
Minulle tämä pieni ihme on muistuttanut elämäni tärkeimmistä ja onnellisimmista ajoista.
huhtikuusta 1970, marraskuusta 1973 ja lokakuusta 1979.
Eikä ihmeiden aika ole ohi vieläkään, vaikka onkin muuttanut muotoaan.
Monesti olen ajatellut, että otan kuvia pienen rakkaani ilmeistä ja ihmetyksistä,
mutta aina unohdan välineet.
Luulen, että ikäni mä muistan tän.
Valokuvat ovat olleet mannaa särkyneelle sielulleni, ja olen ruokkinut niillä itseäni.
Mutta tuntuu, että elän nyt niin hetkessä, etten muista kameran olemassaoloakaan.
Ei se mitään. Monenlaista sattuu.
Jokainen ilonhetki rakentaa.
tällainen ,pieni taimi vie kyllä mennessään ,vain katsella ja ihmetellä,vauvat oat niin aitoja että heidän vierelleen pysähtyy ja kuuntelee silmillä ja korvilla.
VastaaPoistaOlisko sitten niin, että sanat ja kuvat on vaan maallista (Kattokassisen mukaan toisin kuin lihapullat...) Rakkaus ja kosketus ja yhteenkuuluvuus, ne on sittenkin jotain... isompaa :) Jotain sielun sopukoihin tallentuvaa, elämän polttoainetta (vähän niinkuin kaurapuuroa!)
VastaaPoistaAjattelen että kuvat ovat muistutuksia kokemallemme ja tuovat katsoessamme tunteet takaisin meihin ,joten voimme palauttaa ihanat hetket itsellemme aina uudelleen.
VastaaPoistaNiinpä. Vaikka kameraa en muistakaan käyttää, olen ottanut päivien tehtäväksi etsiä ja nähdä uusia kauniita asioita. Tänään ilokseni huomasin auringonpaisteisessa päivässä luistelevat lapset.
PoistaJos pelkästään kuvia uskoisin, olisi elämäni ollut pelkkää onnea ja auringonpaistetta. Tiedän kuitenkin ettei Onni voi olla olotila. Ja onneksi on Toivokin.