Kun kuopus oli pieni tytön tylleröinen hoidin kotona useita lapsia omieni lisäksi, ettei tarvinnut omiani viedä hoitoon. Kerran hän sitten, äidin hoputtaessa laumaansa sisään, huusi että "äiti älä lyö". Minä kun en ole kuuna kullan valkeana ketään lyönyt; paitsi kerran, 5-6 vuotiaana, naapurin Leenaa, jonka kanssa tapeltiin siitä voiko Markus-setä näkyä radiosta.
Isommat sisarukset (M&T), tarinankertojia kun olivat hekin, kertoivat Somerolla, pysäkin takametsän siimeksessä elelevästä ihmissudesta. Se tarina upposi liiankin hyvin kuopukseen. Muistaa vieläkin pysäkin.
Satojen kouluttamieni maahanmuuttajien joukossa oli tyylikään näköinen, keski-ikäinen herra, joka useampaan kertaan kertoi olevansa korutaiteilija, suunnitteli ja teki kuulema hopea ja kultakoruja. Etsin hänelle kieliharjoittelupaikkaa Kalevalakorua myöten, olin vähän närkästynyt, kun ei kukaan huolinut. Loppujenlopuksi kuukausien kuluessa selvisi, että hän olikin rannoilla myynyt koruja.
Koko ikäni olen käyttänyt julkista liikennettä ja kun työvuosia kertyi reilut neljäkymmentä on bussimatkoja tullut tehtyä aika monta. Kerran joku nainen huusi noin metrin päästä, että vitun huora mene pois täältä, yms rumaa ja tyhmää. Toisen kerran, taas bussipysäkillä humaltunut mies nimitteli neekerinnussijaksi, kun juttelin vietnamilaisen kanssa.
Tunnen pienen pojan, joka tulee silloin tällöin koulusta pahoilla mielin. Taas jostain tekosesta tai tappelusta syytettiin juuri häntä. Onko jo lapsiryhmässä turvallisinta tietää kuka aina tekee mitäkin. Onko kukaan kertonut, että ajattelukin on sallittua.
Se että kerran humahutin Leenaa ei enää kulje varjona 65 vuotiaalle. Tiedän että en lyö ketään, mutta mitä jos naapurin mummo seisoi korva ovessa, onko hänellä kerrottavaa toiselle naapurille. Olinko kenties jonkin aikaa lastenhakkaaja.
Laitanko tästä lähtien kaikki koruntekijät mielessäni sitaateihin.
Kulkeeko jossain ihmisiä, jotka minut nähdessä ajattelevat että tossa se huora ja neekerinnussija menee.
Ei kai se noin yksinkertaista voi olla. Vai onko sittenkin.
Meille isoille ihmisille juorut ja leimat tuntuu hyttysenpistoilta, kun taas pienet ihmiset, joilla ei vielä ole itsetuntemus rakentunut, saattavat satuttaa itsensä pahastikin. Eiköhän sitä aika pieneksi tuntisi itsensä itsekukin jossain kaukana kaukana omasta kielestään ja omaksutuista arvoista ja tavoista.
Melko monesti minäkin olen ymmärtänyt väärin tai ilmaissut itseäni niin, että olen tullut väärinymmärretyksi.
Joskus olen päästellyt pieniä valkeita valheitakin.
Jos kaikki tämä ja paljon muuta olisi tapahtunut vaikka Kongossa, (minulle valkolaiselle) olisinko vetänyt johtopäätökseksi, että hulluja noo kongolaiset, tai ainakin rasisteja.
Joskus on niin vaikea ymmärtää toista samanmoista, vaikka kieli ja kulttuuri olisivatkin samat.
Muuttuva maailma, elämä täällä kotosuomessakin, edellyttää myös meidän kaikkien muuttumista. Ei ennen ollut sen paremmin. Meillä on sentään ajattelun ja ilmaisun vapaus, on on.
Laitoit ajattelemaan...
VastaaPoistaTeini-ikäisten asenteet ja kykenemättömyyden kuunnella/ymmärtää vielä käsitän. Etsivät vasta itseään ja maailma on iso ja hämmentävä paikka. Mutta keski-ikäisten ihmisten työyhteisöjen tiivistynyt tyhmyys ja suvaitsemattomuus menee yli ymmärryksen. Mutta toisaalta, olenpa törmännyt terapeuttiinkin, ja psykiatriseen erikoislääkäriin, joilla kuuntelemisen taito ja tilannetaju oli täysin hukassa. Ei kai kenellekkään voisi sanoa, että et sinä noin voi ajatella! Kyllä muuten voin :)
Itsesuojelun nimissä pyrin ymmärtämään itse itseäni, kun siihen niin harva muu kykenee (edes suunnilleen). On minun todellisuuteni, jossa pyrin toimimaan omien moraalikäsitysteni mukaan, ja muiden todellisuus, jota yritän ymmärtää, mutta johon en halua välttämättä osallistua.
Hulluja nuo roomalaiset, kuten Asterix (vai oliko se Obelix?) tapasivat sanoa :)
Minkä pienenä oppii sen vanhana taitaa.
PoistaKoulujen ja päiväkotienkin pihoilla ja sisätiloissa on samanlaisia kiusaajia ja kiusattuja kuin työpaikoilla.
Onko jo liian paljon asioita, joille ei kukaan voi mitään. Jos, niin pelastetaan edes lapset. Se taas vaatisi rohkeita aikuisia.
Kirjanoppineilta, asiantuntijoilta ns. sivistyneistöltä, puuttuu usein kosketuspinta tavallisten tallaajien arjen ongelmiin. Johtopäätökseksi voisin vetäistä, että kaikkia meitä tarvitaan muutoksentekoon. Vallan ja vastuun pitäisi kuitenkin kulkea käsi kädessä.
Ajatuskulkuni lähti liikkeelle Umaya Abu-Hannan kirjoituksesta Hesarissa "Lottovoitto joka jäi nostamatta".