Millään en viitsi aamuisin nousta lämpimästä pesästäni kylmään maailmaan. Tunti jos toinenkin kuluu mietinnöissä tyynyvuorten välissä.
Kuopuksen esikoinen tuntuu suunnattomalta elämän lahjalta. Niin rauhallinen, suloinen ihme, jota voin käydä paijailemassa, joka on neljän päivän ikäisenä äitinsä iholla, sydänäänten ja hengityksen tahdin ulottuvilla. Kovasti ovat asiantuntijoiden ohjeet runsaassa 30 vuodessa muuttuneet. Inhimillisempään ja luonnollisempaan suuntaan mielestäni.
Lähes jokainen ilta ja jokainen aamu mietin että huomenna, tänään tai kohta imuroin. Mutta en sitten viitsikään. Ei paljon huvita pyykinpesukaan tai lakanoiden vaihto. Tänään kuitenkin sain aikaiseksi.
Myöhäinen iltakahvi ja korvapuustit, kaksin kappalein, ei ollut kovin viisasta. Täytyihän niistä leivonnaisista nauttia sen kerran kun niitä on aikaiseksi saanut. Edellisistä korvapuusteista on varmaan toistakymmentä vuotta.
11-vuotias "herraseura" saa tämän mummin tekemään arvaamattomia. Läksyjen luvun puitteissa, pari kertaa viikossa, ollaan leivottu ja lettuiltu ja pelattu lautapelejä. Sekään ei ole lempipuuhakseni osoittautunut kuin korkeintaan loma-aikoina.
Taitaapi olla niin, että monet vuosikymmenien puolipakot panee kapinoimaan ja haluan tehdä kaiken toisin. Pakkoja on vähemmän kuin mitä koskaan olisin kuvitellutkaan. Lähes kaikki on halusta kiinni. Siitä olen kiitollinen.
Siitäkin, että näkö on tallella ja kirjasto lähellä. Lukeminen kun on suurinta huviani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti