Suomenkuvalehden köyhyysjuttu (kannattaa lukea) sai minutkin pohtimaan sinne viivan alle jääneenä, suhdettani moiseen asiaan. Mitään ei minulta puutu (paitsi rahaa joskus).
IsonOmenan turhuuden markkinoilla, käyn apteekissa ja kirjastossa ja ostamassa tuoretta kalaa, muuten se kaikki runsaus ja rönsyily ahdistaa.
Köyhyydessä parasta onkin se, kun tarpeet vähenee ja rupeaa näkemään lähelle.
Vuosikymmenet energiani ja mielikuvitukseni käytin työhön ja yhteiskunnalliseen "puuhasteluun". Ehkä se oli silloin parasta, tai sitten väärin. Virheitä sattuu valintoja tehdessä. Onneksi kuitenkin olin lasten kanssa kotona 11 vuotta. Paljonhan sitä mahtuu, kaikenlaista.
Elämän suurimmat ilot irtosivat kuitenkin lasten kanssa vietetyistä päivistä ja hetkistä, niinkuin nytkin.
Nyt kun kaikki lapset ovat omillaan ja mahdollistaneet minulle vielä mummiuden ilotkin, ei taloudellista hätää ole nimeksikään.
Kirjasto ja kierrätyskeskus, metsä ja merenranta, kaikki kävelymatkan päässä.
Ehkä köyhyys on monelle paremminkin mieletila kuin pankkitilin saldo. Tiedän kyllä, että oikeasti köyhiäkin on maailmassa. Puutteessaeläviä näilläkin leveysasteilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti