Kuukauden ikäinen pikkuenkuli pääsi äitinsä ja mumminsa kanssa parin tunnin kävelylle. Taivas oli sininen ja aurinko paistoi. Se on niin ihana. Katselee ja kuuntelee tarkkaan, vastailee ynisemällä ja murisee venytellessään.
Oman kuopukseni (enkulin äidin) syntymä oli melkoisen traumaattinen, meille molemmille. Kolmen viikon sairaalassa makaamisen jälkeen vauvani syntyi viisi viikkoa ennen laskettua aikaa. Synnytyssalissa vauvan sydänäänet heikkenivät, ja shokissa tärisevää minua lähdettiin kiidättämään leikkaussaliin. Pieni keskosvauva vietiin lastenklinikalle ja repeytynyttä kohtuani ommeltiin kolme tuntia. Verta sain yhdeksän pussillista. Sen jälkeen tiputeltiin veriplasmaa ja suolentukkeuma samaan syssyyn vaati omat vempaimensa ja toimenpiteensä. Enimmillään kehossani oli kuusi letkua, melkoista ulkoistamista. Näin vauvan ensimmäisen kerran neljän päivän ikäisenä. Mutta hyvä tyttö siitä tuli. Ja nyt jo äiti.
Nyt kuitenkin syksyn lehdet ovat pudonneet. Silloin, kauan sitten, kun pääsin ensimmäisen kerran sairaalan ikkunaan, olin tosi pettynyt. Edellisen kerran ikkunasta katsoessani syksyn ruska oli parhaimmillaan.
Kesti varmaan kymmenen vuotta ennenkuin lakkasin reagoimasta lehtipuiden riisuutumiseen.
Tänään muistin sen.
Se on niin ihana vauva. Niin ihana. Niinkuin äitinsäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti