kuvia

Rohkeasti yritän taas siirtää kuvia kamerastani.

Vauhdikasta menoa mummin luona ja legot levällään.

Taavi ja Elviira pientä Emil serkkuaan tapaamassa.

Putipuhdas pienimies äitinsä käsivarsilla.

Tämä reipas mummeli käveli tänään 6 - 7 km Maarian ja vauvelin kanssa Tapiolaan vauvauinti-infoon ja sitten kirjastoon. Ensi viikolla Emil aloittaa ensimmäisen harrastuksensa. Jo on aikakin kun ikääkin on lähes 3 kk.

Senor Peregrino

Luin ihanan kirjan. Sain sen joululahjaksi tyttäreltäni. Kubassa syntynyt Samartin kirjoittaa kuin Isabel Allende tai Paulo Coelho. Minulle kirja kertoi tarinoita totuudesta ja toivosta. Ja niiden kaikkien voimasta. Tietysti ruokin sieluani uskonvahvistuksena siitä, että jokaisella on oma totuutensa. Ja oikeus niihin. Toivottavasti myös rohkeutta elää niiden mukaan.

Kun näin pitkälle pääsin en rupea enää kuvaa räpläämään. Olkoon kallellaan.

raivausta

Näin unta, että olin mielettömän suuressa varastossa töissä. Pienen kylän tai esikaupungin kokoisessa. Lajittelin pultteja ja ruuveja, siirtelin isoja vesipulloja, enkä ymmärtänyt toisten käyttämiä termejä tai sanoja. Mutta olin vahva ja reipas. Minkäänlaista opastusta tai perehdytystä en saanut. Kyselin ja tein kaikenaikaa, muita apinoiden, vaikka en tarkoitusta ymmärtänytkään. Mitään pukuhuonettakaan tai kaappia en itselleni löytänyt. Ja siellä oli suunnattoman suuria koneita (pienen kerrostalon kokoisia), eikä niiden liikkumisessa ollut mitään järkeä. Loppujen lopuksi ne yritti kaapata, tai jotain, minut kauhuriinsa.

Eilen katselin tietsikkavainaaltani pelastettuja kuvia. Siellä oli myös lukemattomia kuvia varastoista. Kurssitimme maahanmuuttajia mm varastoalan töihin. Teimme sanastoa selityksineen, kävin ties kuinka monessa varastossa tapaamassa työnohjaajia ja yhdessä olin viikon töissäkin ymmärtääkseni edes jotain alasta.
Ja nyt ne tulee uniini, lähes 10 vuoden viiveellä.

Muruseni mun on monesti sanonut, että hävitä kaikki työhön liittyvä koneeltasi. Nyt läks. Mutta mitäköhän sieltä vielä eteeni tuleekaan.

Nyt kun rojekti alkoi, ryhdyin siivoamaan romuvarastoani, jota joskus on vaatehuoneeksikin kutsuttu. Siellä kun säilyttelen lasten ja lastenlasten tarpeelliseksi katsomiani tavaroita. Kuten palapelejä, vhs-videoita, kirjoja, vanhoja verhoja ja lakanoita yms. Ei sitä koskaan tiedä mitä joku joskus tarvii.

Tiedän ja olen sisäistänyt kierrätyskeskuksen. On sinne kannettukin kassikaupalla kevyemmästä päästä. No, tää on nyt tätä. Joskus jotain muuta. Ei se ole vaarallista, ehkä kuitenkin tarpeellista.

värejä

Kieslowskin Sinisessä oli sitä hiljaisuutta joka minussakin asuu. Elokuvan musiikki värittää tunnelman täydelliseksi.
Olen katsonut useampaan kertaan kaikki Kieslowskin värit ja toistaiseksi Sininen on aina osunut eniten.
Odotan jo Valkoista ja Punaista.

Metsän tarina

Kävin eilen 7 ja 9 vuotiaiden lastenlasten kanssa katsomassa "Metsän tarina" nimisen suomalaisen dokumentin elokuvateatterissa. Itsellenikin tarjoutui ihan uusia tarinoita suomalaisista metsistä, enkä niin värikylläistä luontoa, pysähdyttävine kuvineen ja eri vuodenaikoineen, ole ennen nähnytkään.  Toisin kuin dokumentin tekijöiden 4 vuoden kootut kameran tallenteet (upeaa työtä), koemme ja näemme vain välähdyksiä kokonaisuuksista.
Oravatkin kun ovat niin vikkeliä, eivätkä meidän lintukokoelmammekaan ole esim. kolibrien väriloiston vertaisia, joita lapset kenties ovat tottuneet luontodokumenteissa näkemään.

Luontokokemuksia ei näiltä lapsilta kuitenkaan pitäisi puuttuman. Niin Nuuksiot kuin tunturitkin ovat vanhempiensa kanssa kolunneet pienestä pitäen.

Dokumentin kerronta kuin musiikkikin oli mielestäni kohdallaan.
Seitemänvuotiaalle energiapakkaukselle tahti tuntui kuitenkin olevan liian hidas, äksöniä taisi olla liian vähän.

Koin myös itse vahvasti kuuluvani hiljaiseen ja verkkaiseen metsän kansaan.

ainajoskus

Kun kuopus oli pieni tytön tylleröinen hoidin kotona useita lapsia omieni lisäksi, ettei tarvinnut omiani viedä hoitoon. Kerran hän sitten, äidin hoputtaessa laumaansa sisään, huusi että "äiti älä lyö". Minä kun en ole kuuna kullan valkeana ketään lyönyt; paitsi kerran, 5-6 vuotiaana, naapurin Leenaa, jonka kanssa tapeltiin siitä voiko Markus-setä näkyä radiosta.
Isommat sisarukset (M&T), tarinankertojia kun olivat hekin, kertoivat Somerolla, pysäkin takametsän siimeksessä elelevästä ihmissudesta. Se tarina upposi liiankin hyvin kuopukseen. Muistaa vieläkin pysäkin.

Satojen kouluttamieni maahanmuuttajien joukossa oli tyylikään näköinen, keski-ikäinen herra, joka useampaan kertaan kertoi olevansa korutaiteilija, suunnitteli ja teki kuulema hopea ja kultakoruja. Etsin hänelle kieliharjoittelupaikkaa Kalevalakorua myöten, olin vähän närkästynyt, kun ei kukaan huolinut. Loppujenlopuksi kuukausien kuluessa selvisi, että hän olikin rannoilla myynyt koruja.

Koko ikäni olen käyttänyt julkista liikennettä ja kun työvuosia kertyi reilut neljäkymmentä on bussimatkoja tullut tehtyä aika monta.  Kerran joku nainen huusi noin metrin päästä, että vitun huora mene pois täältä, yms rumaa ja tyhmää. Toisen kerran, taas bussipysäkillä humaltunut mies nimitteli neekerinnussijaksi, kun juttelin vietnamilaisen kanssa. 

Tunnen pienen pojan, joka tulee silloin tällöin koulusta pahoilla mielin. Taas jostain tekosesta tai tappelusta syytettiin juuri häntä. Onko jo lapsiryhmässä turvallisinta tietää kuka aina tekee mitäkin. Onko kukaan kertonut, että ajattelukin on sallittua.

Se että kerran humahutin Leenaa ei enää kulje varjona 65 vuotiaalle. Tiedän että en lyö ketään, mutta mitä jos naapurin mummo seisoi korva ovessa, onko hänellä kerrottavaa toiselle naapurille. Olinko kenties jonkin aikaa lastenhakkaaja.
Laitanko tästä lähtien kaikki koruntekijät mielessäni sitaateihin.
Kulkeeko jossain ihmisiä, jotka minut nähdessä ajattelevat että tossa se huora ja neekerinnussija menee.

Ei kai se noin yksinkertaista voi olla. Vai onko sittenkin.
Meille isoille ihmisille juorut ja leimat tuntuu hyttysenpistoilta, kun taas pienet ihmiset, joilla ei vielä ole itsetuntemus rakentunut, saattavat satuttaa itsensä pahastikin. Eiköhän sitä aika pieneksi tuntisi itsensä itsekukin jossain kaukana kaukana omasta kielestään ja omaksutuista arvoista ja tavoista.

Melko monesti minäkin olen ymmärtänyt väärin tai ilmaissut itseäni niin, että olen tullut väärinymmärretyksi.
Joskus olen päästellyt pieniä valkeita valheitakin.


Jos kaikki tämä ja paljon muuta olisi tapahtunut vaikka Kongossa, (minulle valkolaiselle) olisinko vetänyt johtopäätökseksi, että hulluja noo kongolaiset, tai ainakin rasisteja.

Joskus on niin vaikea ymmärtää toista samanmoista, vaikka kieli ja kulttuuri olisivatkin samat.

Muuttuva maailma, elämä täällä kotosuomessakin, edellyttää myös meidän kaikkien muuttumista. Ei ennen ollut sen paremmin. Meillä on sentään ajattelun ja ilmaisun vapaus, on on.

Joulun aikaan

Melkein tärkeintähän se syöminen on jouluna. Ainoastaan yhdessäolo menee ohi. Oli niin mukava nähdä lapsenlapsia, niitä aikuisia miehiä, oikein ajan kanssa. Kiitos.