rakkaani

Syvällisiä pohdiskeleva kirjoitukseni hukkui bittitaivaisiin, pettuvirkele. Halusin vain sanoa, että irrottautuminen sosiaalisesta kanssakäymisestä ei ole mielestäni sen sairaampaa kuin siitä riippuminenkaan. Edelleenkään yksinolemisen ja eristäytymisen tarpeeni ei ole tyydyttynyt. Joten parhaiten minut tavoittaa sähköpostilla tai tekstiviestillä. Kaikesta huolimatta rakkaani ovat edelleen rakkaitani.

Melko hyvin, kiitos

Kivikkoinen polkuni, valon myötä, alkaa vihertää. Vaikka kontaktini ulkopuoliseen maailmaan ovat reilusti vähentyneet en ole yksinäisyyden tunteeseen yltänyt. Luulen, että jo lapsuudessa opittu "leijanaamio" on ollut liian raskas minulle.

Hitaat aamut ovat herkkua. Luen, kirjoitan ja piirrän enemmän kuin koskaan ennen. Kuuntelen musiikkia ja tanssahtelenkin. En tapaa kuin lapsiani (paitsi3x/3kk) En puhu muiden kanssa puhelimessa. Kaivoin komerosta kassillisen vanhoja päiväkirjoja 17 kpl, vanhimmat yli 30 vuoden takaa (niitä on vielä paljon lissä). Luen niitä kun siltä tuntuu ja ihmettelen elämäni menoa.

Maailmanmenosta on turhan vaikea irrottautua, mutta kymmenien vuosien aktiivikauden jälkeen en juuri muuta tee kuin mitä vähäisillä valinnoillani pyrin vaikuttamaan.

Opettelen irrottamaan itseni kulisseistani.
Hahmottamaan rajani ja tarpeeni riippumatta muiden haluista ja tarpeista.
Mielestäni se on tärkeää, koska nyt kun työelämä ei enää sido eikä revi, minun kaltaiseni hukkuisi helposti muiden määritelmiin ja odotuksiin.
Toivostavasti kykenen joskus kivistäni rakentamaan japanilaisen puutarhan.

Kasvattakaa oma ruokanne

Mieletön, mieletön maailma.
Luin juuri Niklas Toivakaisen kirjoittaman artikkelin "Kasvattakaa oma ruokanne"
Kaveri on puoli vuotta Intiassa kirjoittamassa väikkäriään (filosofia) mutta sanailee tavalla, jonka minäkin ymmärrän, globaalista taloudesta, suuryrityksistä, Intian ja koko maailman maatalouden nykytilasta ja tulevaisuudesta ja solidaarisuudesta.
Ja Ganhin ajatuksista, joiden mukaan elämä muodostaa jakamattoman kokonaisuuden, jonka seurauksena jokaisen ihmisen teot ja elämäntavat ovat aina yhteydessä toisiinsa, myös unohdettuihin, syrjäytyneisiin ja kärsiviin.
Kirjoituksessa pohditaan myös rakenteellista väkivaltaa, jolta kukaan meistä ei voi välttyä. 
Hän kirjoittaa myös siitä mitä me voimme tehdä, mekin.
Kopion jutun "Matildalle" fb:sta.

Kaikesta huolimatta sininen taivas, joka näyttäytyi hetki sitten, on niin niin kaunis.

pakkaspäivä

Outo valoilmiö taivaalla sai ulos liikkeelle, runsaan tunnin lenkki pirtsakassa tuulettomassa pakkasessa. Kyllä on kaunis tämä maa. Päiväkin on huomattavasti pidentynyt. Villakoirat loisii tyytyväisenä nurkissa ja imuri odottaa nälkäisenä. Minä nukun tyytyväisenä 12 tuntia vuorokaudessa (kunhan saan unen päästä kiinni), eikä ketään haittaa. Joskus mietin miten olen aikani jaksanut; avioerosta kun on runsaat 30 vuotta. Kaikkea sitä sattuu ja tapahtuu. Nyt kerään herkkuja pöydälle ja katson Kieslowskin Valkoisen.  

kuvia

Rohkeasti yritän taas siirtää kuvia kamerastani.

Vauhdikasta menoa mummin luona ja legot levällään.

Taavi ja Elviira pientä Emil serkkuaan tapaamassa.

Putipuhdas pienimies äitinsä käsivarsilla.

Tämä reipas mummeli käveli tänään 6 - 7 km Maarian ja vauvelin kanssa Tapiolaan vauvauinti-infoon ja sitten kirjastoon. Ensi viikolla Emil aloittaa ensimmäisen harrastuksensa. Jo on aikakin kun ikääkin on lähes 3 kk.

Senor Peregrino

Luin ihanan kirjan. Sain sen joululahjaksi tyttäreltäni. Kubassa syntynyt Samartin kirjoittaa kuin Isabel Allende tai Paulo Coelho. Minulle kirja kertoi tarinoita totuudesta ja toivosta. Ja niiden kaikkien voimasta. Tietysti ruokin sieluani uskonvahvistuksena siitä, että jokaisella on oma totuutensa. Ja oikeus niihin. Toivottavasti myös rohkeutta elää niiden mukaan.

Kun näin pitkälle pääsin en rupea enää kuvaa räpläämään. Olkoon kallellaan.

raivausta

Näin unta, että olin mielettömän suuressa varastossa töissä. Pienen kylän tai esikaupungin kokoisessa. Lajittelin pultteja ja ruuveja, siirtelin isoja vesipulloja, enkä ymmärtänyt toisten käyttämiä termejä tai sanoja. Mutta olin vahva ja reipas. Minkäänlaista opastusta tai perehdytystä en saanut. Kyselin ja tein kaikenaikaa, muita apinoiden, vaikka en tarkoitusta ymmärtänytkään. Mitään pukuhuonettakaan tai kaappia en itselleni löytänyt. Ja siellä oli suunnattoman suuria koneita (pienen kerrostalon kokoisia), eikä niiden liikkumisessa ollut mitään järkeä. Loppujen lopuksi ne yritti kaapata, tai jotain, minut kauhuriinsa.

Eilen katselin tietsikkavainaaltani pelastettuja kuvia. Siellä oli myös lukemattomia kuvia varastoista. Kurssitimme maahanmuuttajia mm varastoalan töihin. Teimme sanastoa selityksineen, kävin ties kuinka monessa varastossa tapaamassa työnohjaajia ja yhdessä olin viikon töissäkin ymmärtääkseni edes jotain alasta.
Ja nyt ne tulee uniini, lähes 10 vuoden viiveellä.

Muruseni mun on monesti sanonut, että hävitä kaikki työhön liittyvä koneeltasi. Nyt läks. Mutta mitäköhän sieltä vielä eteeni tuleekaan.

Nyt kun rojekti alkoi, ryhdyin siivoamaan romuvarastoani, jota joskus on vaatehuoneeksikin kutsuttu. Siellä kun säilyttelen lasten ja lastenlasten tarpeelliseksi katsomiani tavaroita. Kuten palapelejä, vhs-videoita, kirjoja, vanhoja verhoja ja lakanoita yms. Ei sitä koskaan tiedä mitä joku joskus tarvii.

Tiedän ja olen sisäistänyt kierrätyskeskuksen. On sinne kannettukin kassikaupalla kevyemmästä päästä. No, tää on nyt tätä. Joskus jotain muuta. Ei se ole vaarallista, ehkä kuitenkin tarpeellista.