Pahuuden ongelma

Luen Mauri Männistön toimittamaa kirjaa studia generalia luentosarjasta - Pahuus.
Anto Leikola kirjoittaa Luonnon ja ihmisen pahasta.
Heta Aleksandra Gylling: Paha, luonto ja ihmisluonto.
Markku Ojanen: Pahuuden psykologia
Kari Palonen: Poliitikko - pahan ruummillistuma
Hannele Seitsonen: Pyhitetty pahuus - uskonnon kosketuksia pahuuteen
Tarmo Kunnas: Pahan ulottuvuudet

"Pahuus on osa ihmisen elämää. Kolme tekijää on usein mukana: epäluuloisuus erilaisuutta kohtaan, turhautumisesta johtuva suuttumus tai kostonhalu. Kenties vieläkin syvemmällä on se ihmisen ominaisuus, jota voidaan nimittää kyltymättömyydeksi" kirjoittaa Ojanen.

Onko itsekkyys lisääntymässä? Katoaako nöyryys hyveiden joukosta?
Itsekyys, itseluottamus, estottomuus, idealismi.

Mikä riittää selitykseksi
....kun muuta keinoa ei enää ollut
....kun koin itseni uhatuksi
....kun kielteinen palaute uhkasi minuuttani
....kun vahvasti koen olevani hyvän puolella, olen idealisti
Milloin selittämisen tarve katoaa kokonaan.


Rakenteellinen pahuus

Ylikansalliset yhtiöt on helppo nimetä paljosta vastuulliseksi. Riittävän suuressa organisaatiossa on aina leveitä selkiä joiden taakse piiloutua.
Entäpä tämä "kotoperäinen" suuruuden ihannointi. Taloudelliset hyödyt ovat varmaankin laskettavissa, mutta karkaako ihmisten henkilökohtainen vastuu samaan pohjattomaan talouden saaviin. Minkälaista tuottoa, niin hyvässä kuin pahassakin, esimerkiksi kaivostoiminta tuottaa. Ja kenelle mitäkin? Entä ydinvoima?

Kyllähän me tunnistamme pahan, lähinnä sortojärjestelmissä tai yksittäisissä ihmisissä. Miten vaikeaa on tunnistaa pahuus itsessä tai omissa, itseluoduissa rakenteissa.

Olisiko mahdollista luoda avoimia organisaatioita, pieniä ja isoja, joissa vaaditaan myös moraalisten periaatteiden noudattamista. Jokaisella yrityksellä on nykyään lista arvoistaan. Harmittavan usein ovat kuin kopioita toisistaan.


Mietin myös ikiaikaisia sananlaskuja: Paha saa palkkansa. Ahneella on paskanen loppu.

Oi, nyt loppui tämäkin touhu kesken, kun pieni poikakaverini tulee näillä minuuteilla koulusta.

Hyväikä

Onpa ihana että sain vielä tämänkin iän elääkseni. Ikäni kaiken olen ollut ja elellyt keskellä hulinata, hälinätä. Nyt kaikki maailman hitaus ja hiljaisuus on kanssani. Jos niin valitsen.

Kiireettymyydestä nautiskellen, hyristen venyttelen peiton alla ja torkahdan taas. Kun sitten nousen venyttelen vähän lisää ihan ohjeiden mukaan, kunnen opin löytämään kaikki (?) lihakseni. No, muutaman.

Paljon on oppimista vielä isommallakin iällä. Uusia kasvispainotteisia ruokia opettelen laittamaan.  Kuopuksen kanssa on tarkoitus pitää ruoanlaitto- tai leivontatalkoita.

Suuren ilon tuo 4 kk ikäinen nuorin lapsenlapseni, jota näen vähintäin kerran  viikossa. Saa mummi-ihminenkin niitä halipusuja melkein tarpeekseen.

Huonommillakin säillä kävelen toistakymmentä km viikottain, mutta jo viimeviikolla ylsin pariinkymppiin. Tänään on tarkoitus kävellä 7 km lenkki.

Käveleminen on sielulleni ainakin yhtä suurta mannaa kuin kehollenikin.  Muutama vuosi sitten kävelin kuopuksen kanssa Santiagon tietä 250 km. Sitä muistelen kiitollisuudella. Unohdan sadepäivät ja miltä tuntui astua aamulla litimärkiin kenkiin. Säryt ja kolotukset ei enää muistu muutakuin sanoina. Tunteella muistan kauniit ja yllätykselliset maisemat, iloiset ja ystävälliset ihmiset, ja seuraavan majapaikan ilmestymisen näköpiiriin. Ei se mitään että samassa salissa saattoi yöpyjiä olla 40 - 60 tai 80. Ei se mitään että ihmiset kuorsasivat ja piereskelivät. Eikä sekään että vessaan ja suihkuun piti jonotella.   
Matkakaverini oli paras mahdollinen. Reipas ja rohkea, kielitaitoinen ja sitkeä. Pienet kiukun purkaukset näillä hyveillä voi kuitata helposti.

Jossain vaiheessa, ajan kanssa ja kämmäillen, laitan kuvia vaelluksestamme.

Aurinkopäivä

 Eilen jotain sinistä väläytteli taivaankannelta mutta tänään näkyi jo isommin. Aurinkokin paistoi. Oi sitä iloa ja kauneutta. Iloitsen myös hiihtolomalaisten puolesta, mitä parhaimmasta ulkoiluilmasta.
Tälle viikolle kävelykilometrejä kertyy varmaan parikymmentä, hyvä minä. Toisin kuin maaseudulla tai omakotitalossa asuvat saavat liikuntansa luonnollisen, jokapäiväisyyden kautta, meidän kaupunkilaisten täytyy kävellä tai käydä kuntosalilla tai juosta tai hölkätä. Teennäistä, niin on, mutta minkäs teet. 

Vieläkin niin vaikeeta, että on paras yrittää heti eikä kohta, tuoda kuvia blogiin.

täti-ihminen siskonpoikansa kanssa

Jee, onnistuin.

Kävin paikallisessa ostosparatiisissa vai mikä helvetin esikartano se onkaan. Sieltä saa kuitenkin tuoretta kalaa. Ja kirjasto on samassa talossa. Varsinainen saalis tuli sieltä.
Apteekissakin kävin, mutta täällä ei vielä e-reseptit toimi lupauksista huolimatta, ainakaan tässä tapuksessa. Lupaavat että puhelinsoiton jälkeen terveyskeskus ilmoittaa reseptin uusinnasta apteekkiin, josta saa 8 pv jälkeen noutaa lääkkeensä. Soitostani on 12 pv. Ystävällinen apteekin täti soitti tk:hon eikä siellä osattu sanoa mitään. Huomenna siis talssin terveyskeskukseen, enkä lähde ennenkuin resepti on kädessä. Kerran  aikaisemmin tein saman kansalaistottelemattomuustempauksen ja sain lupausten mukaista palvelua.
Vähän kuitenkin kyrsii tämä hyvinvointiyhteiskunnan toimimattomuus.

Harmin päälle aion nauttia jäätelöä ja mansikoita.

Hyvä ruoka, parempi mieli

Ruoanlaitto ja leipomustalkoot pidettiin tänäpänä kuopuksen kanssa.

Parsa-perunakeitto koskenlaskijajuustolla oli tosi herkullista. Isosta kattilallisesta riitti pakastimeenkin muutamaksi kerraksi.

Uunipellillinen kasvispiirakkaa onnistui nappiin. Porkkanaa, sipulia, tomaattia, fetajuustoa, oliiveja ja munamaitoa. Naminami.

Juustokakkua koko viikoksi.
Kuopus ja minämummi toivomme kuorossa että muistaisimme, viitsisimme, jaksaisimme, ehtisimme uusia viikottain ja uusin herkuin herkkutalkoopäivämme.

Minä saisin kaiken kukkuraksi halipusuja pikku Emililtä roppakaupalla.

Kunnon kohotusta

Otsikkoa kirjoittaessa muistin että esikoista odotellessa naistenklinikalla, jossa huilailin viikkotolkulla (itseasialla kaikkien kolmen lapsen odotusaikana), joku huonetovereista kertoi antavansa miehensä toivomuksesta pojalle nimeksi Kunto. Jotta naapurin lapset toteaisivat että Kunnon isi tulee, tuli hän sitten kunnossa missä tahansa. 

Tänään asettelin makuuhuoneen seinälle vuosia sitten talteenottamani jumppajulisteen.

  

 

Alkulämmittelyn jälkeen (15x/liike) jo huohotin. Kunnossa on parantamisen varaa. Tavoitteen motivoimana lähdin saattamaan Eija-ystävää Haukilahteen töihin. Käveltävää kertyy eessuntaas kuutisen kilometriä.
Liikunnan vähentymiseen on varmasti vaikuttanut Korppu-koirani kuolema viime keväänä, 13 vuoden korkeassa iässä. Kesällä vielä kävelin paljon, mutta päivien lyhetessä ja syyssäiden kurimuksessa harrastin enimmäkseen vain lukemista.

 

Korppu sai nimensä esikoisen lasten ehdotuksesta. Astrid Lindgrenin kirjassa "Veljeni Leijonamieli" Joonatanilla oli pikkuveli, jota kutsuttiin Korpuksi.
Silloin ajattelin tilata joltain kylttimaakarilta oveen  Korppu&Harppu-kyltin. Jäi sekin sitten tekemättä.

Paranemaan päin

Kauan olen luullut ettei vasemmasta kädestäni enää kunnon työvälinettä tulekaan. Vaikka onkin jo hienosti käyttäytynyt alkutilanteeseen nähden.
Kutominen kahden päivän kärsivällisen harjoittelun jälkeen alkaa sujua, ja jos toivoa saisin sormet koukistuisivat vielä joskus kämmeneen asti.

Keväällä 2011

Hyvin on vielä muistissa loputtomalta tuntuvat säryt. Lupailivat että kolmessa vuodessa kuntoutuu tai sitten ei. Nyt toimii uskomattoman hyvin odotuksiin nähden. Olen hyvin kiitollinen tästäkin hyvästä.

Kaatuneita

Tänään kirjasto ja kauppareissulla näin kolmen ihmisen liukastuvan ja lähetin hiljaiset kiitokseni tyttösilleni talvikengistäni.

Taas olisi ollut syytä uskoa nuorempiaan ja varata haluamansa kirjat Helmetistä (pääkaupunkiseudun yhteinen kirjastojärjestelmä). Neljän kirjan toivelistasta yksikään ei ollut hyllyssä paikallaan. Otan opikseni.

Pari vuotta sitten kompuroidessani murtui vasen ranne. Kahden kipsauksen jälkeen leikkauksessa vioittui hermo (siis ranteesta) enkä ole käsitöitä tehnyt sen jälkeen. Vähäistä se oli ennenkin.
Tänään kuitenkin kudoin sitkeästi tunnin verran. Tuin vasenta puikkoa sohvaa vasten kun juurikaan en pysty sitä vääntelemään, ja langallekin etsin uuden suunnan sormien välistä.
Ihan hauskan näköistä. Mutta kyllä se jo tunnissa alkoi luistaa. Huomenna jatkan.