Nuorin lastenlapsista muutaman viikon ikäisenä

Nyt pikku Emil on jo melkein neljän kuukauden ikäinen.

Sähelsin taas näiden kuvien kanssa, mutta onnistuinpa ainakin tämän siirtämään. Huomaan että asiat joita ei tarpeeksi usein harjoita tuppaavat unohtumaan nopeasti.
Tarvitsen mahdollisimman yksinkertaisen kännykän; tietokoneen näin ensimmäisen kerran päälle kolmekymppisenä Vihreässä eduskuntaryhmässä, jossa olin silloin töissä. Tv tuli lapsuuden perheeseeni kun olin siinä kymmenen korvilla.

Tämän pikkuenkulin isän isoäiti elää sadatta kolmatta ikävuottaan. Mietin minkälaiseen maailmaan hän syntyi vuonna 1910. Ja miten mieli sietää jatkuvasti uusia vempaimia ja uuden oppimista. Nuorempien sukupolvien on kestettävä jatkuvasti kiihtyvä muutosten vyöry, tämänkin pienen ihmisen.

Niin ärsyttävää kuin  esim. kuvien siirtäminen blogiin onkin, yritän tehdä sitä jotta "harmaat aviosoluni" pysyisivät edes jossain määrin kunnossa, tai että niiden kato edes hidastuisi.

Sanaristikot toisivat samanmoista "liikuntaa" mutta niissä olen erinomaisen huono.
Kuvat tuovat niin suurta iloa, että jatkan mielummin tätä. Sanat pysykööt sivujen välissä.

Säällä kuin säällä

Olen ikionnellinen IceBuckin nastoitetuista talvikengistä jotka tyttökullat hankkivat kompuroivalle äitykkäiselleen. Enää ei tarvii pelätä liukastuvansa.
Tänään kävelimme kuopuksen kanssa muutaman kilometrin ja laskeskelin kotiinpäin tullessa, että kilometrejä taittuu viikottain kymmenkunta. Kunhan....jne.

Kuopus kullannuppunsa kanssa kävelyllä.

Taitaa olla ensimmäinen, tai toinen kerta tänä talvena kun valkoinen lumi peittää maan. Näillä leveysasteilla se hyvin pian on likaisen ruskeaa. Alemmassa kuvassa ollaan kuopuksen ja kullannupun kanssa kävelylle lähdössä.

Yläkuvassa on esikoisen virkkaama salusiini ja rullaverhon takaa näkyy tiffany-punatulkut joita  pojan ja miniän ystävä tekee.

On vielä sanottava kuinka onnellinen lapsistani olenkaan. Kaikki ovat kulkeneet omia teitään.
Yksi on puutarhuri ja käsintekijä, toinen kulkee meriä, murtaa jäitä ja rakentelee taloa muun tekemisen ohessa. Kolmas on koulutusalalla  ehdittyään ensin hankkia kielitaitoa maailmalla.
Lastenlapsia olen saanut viisi. Onnea kerrakseen.
Kehun vähän lisää kun kerran aloitin:
Kaikki tykkää ruoanlaitosta ja leipomisesta. Kaiken he tekevät omasta "päästään", omilla resepteillään, soveltaen. Hyppysiä ja lorauksia sitä sun tätä. Ja hyvää tulee.
Käsintekemiset ovat samaa luokkaa, "omastapäästä". 
Ja sitten kun niillä on vielä arvotkin kohdallaan.

Luulen että itselleni umpihankeen hiihtäminen aukaistun ladun sijaan, on ollut suurimman työn takana, aikani kasvattina.

Parhaita

Kävin läpi viimeksi lukemiani kirjoja. Kolme niistä nousee ylitse muiden:

Jaakko Heinimäki: Taskuetiikka
Eettiset kysymykset ovat mielestäni mielenkiintoisia vaikkakin vaikeita ja moniulotteisia.
Heinimäki pohtii valitojamme, niin hyviä kuin niitä huonompiakin. Hän kirjoittaa oppineella, mutta helposti lähestyttävällä tavalla moraalin monimutkaisuudesta. Kirjassa pohditaan mm. eri uskontoja, seksuaalisuutta ja eutanasiaa.

Torey Hayden: Hiljaisuuden lapset
Hayden on psykologi ja erityisopettaja joka on työskennellyt koulun lisäksi laitoksissa ja sairaaloissa.
Hän on toiminut myös yliopiston opettajana ja tutkijana.
Kirja kertoo kolme erilaista tositarinaa puhumattomista ihmisistä. Yhdeksän vuotias Cassandra oli kaksi vuotta kaapattuna.  Käyttäytymiseltään hän on raivopäinen ja arvaamaton.
Neljä vuotias Drake on vahvasti tunteva iloinen pieni poika mutta hän ei puhu.
Gerda on 82 vuotias eikä suostu enää puhumaan mitään.
Näihin henkilöihin Hayden saa kontaktin ja pystyy helpottamaan heidän ja läheistensä elämää.

Cecilia Samartin: Senor Peregrino
Kertoo nuoresta meksikolaisesta tytöstä, joka pakenee ahdasmielistä yhteiskuntaa ja päätyy mielisairaalaan hoitamaan pahansisuista ja oikukasta vanhaa miestä jonka kanssa kukaan ei tule toimeen. Heidän ystävystyttyään herra Peregrino kertoo tarinaansa. Jamilet tekee tarinan myötä matkaa itseensä ja erilaisuuteensa. Tarinan kerrontaa parhaimmillaan.

Toisenlainen lahja

Unimaailmasta valvemaailmaan on vain silmien avaamisen pituinen hetki.
Ainakin täysin levänneenä.
Tavakseni on tullut jatkaa lököilyä "evääkään räväyttämättä".
Viimeaikaisissa unissani olen usein kohdannut ihmisiä joiden kanssa olen elänyt aktiivisinta elämän vaihetta. Kummallisia unia. Usein olen vierailla mailla kaukana, kielitaidottomana, hämilläni ja peloissani.

Tänä aamuna herättyäni päädyin  pohtimaan millainen ihminen oikein olen.
Mietin miten ihmiset ovat kertoneet tai kokeneet minut (kertoneet kokevansa). Kenties olen vain halunnut kuulla juuri ne piirteet ja ominaisuudet itseeni liittyvinä.

Enkä sitten voinut välttyä ajatukselta, että miten olen omaa identiteettiäni rakennellut pienestä pitäen. Kotona, mummolassa, koulussa, partiossa, opiskelu- ja seurusteluaikoina, äitinä, vaimona  ja työelämässä.

Ensisijaisesti olen kokenut olevani avulias-aatu, aina valmiina toisia auttamaan ja palvelemaan.
Pikku Piio-piikanen. Viisilapsisessa perheessä lunastin ainutlaatuisen asemani juuri sillä.
Kun muut ovat minuun sellaisena suhtautuneet, olen itseni sellaisena tarjoillut.

Vasta avioeron jälkeen (n.30v sitten) aloin itseäni tietoisesti etsiä ilman määritelmiä. Ilman vaimon, äidin, tyttären, siskon, työntekijän tai minkään muunkaan roolia tai määritteitä.

Minusta taisin tulla melko kriittinen, kyseenalaistava, utelias, etsivä, aktiivinen (asioihin puuttuva) provosoivakin. Niinpä lähdin kansalaisliikkeiden kautta politiikkaan. Kaikille niille taidoille joita olin lasten kanssa toimiessa oppinut, löytyi käyttöä.

Nyt kiiruhdan hitaasti. Näen vain lähelle, kuulen huonommin. Mutta näen ja kuulen sydämellä.
Elämäni piiriin mahtuu paljon vähemmän ihmisiä ja asioita kuin ennen. En enää jaksa taistella asioista suurella kiihkolla. En taistella tutkaina vastaan.

Sen toisenlaisen lahjan annan itselleni. Saan olla tällainen. Masentuneenakin. Väsyneenä tai kärttyisenä. Olen oppinut sanomaan EI. Selittelemättä. Tai ainakin joskus. Ja silti olen riittävän hyvä ihminen; keneltäkään kysymättä.

Aarteita

Sisäänkäynnit muutamaan käsityöpuotiin.

 


Muutama viikko sitten oltiin Anne-serkun kanssa Tallinnassa hoidossa. Ohjelmassa oli hengen ja ruumiin ravitsemisen lisäksi aarteen etsintää. Jos olet Tallinnan kävijä tai joskuskin sinne menet, vahingossa tai vasiten, poikkea Muurivahelta (mummojen kudinkojut) vasemmalle Katariina käikelle. Sieltä niitä aarteita löytyy. Katso vaikka www.katariinagild.eu Jo lavasteet, kehykset, ympäristö, miten ne haluaakin ilmaista, ovat uskomattoman upeat.  
Vanhaa Tallinnaa on hienosti kunnostettu, mutta liikkuminen lastenvaunujen tai pyörätuolin kanssa on vaikeaa. Portaita ylös alas, kaikki niin kauniita katosta lattiaan.
Lasia, keramiikkaa, huopaa, nahkaa, puuta, nukkepaja ym. Kaikki pajoja/studioita joissa myös tehdään tuotteita.

Huomenta

Ihana aamu. Nukuin erinomaisen hyvin, vaikkei se tapoihini kuulukaan. Eilen opitusta innostuneena otin kuvia nukkuvasta minusta.

Sitten innostuin vielä uudestaan kuvaamaan itseäni eri suunnista, niin että pystyin laskemaan pysty- ja vaakarypyt. No, en oikeesti lakenut, mutta tarkastelin uteliaana. Peili kun ei ole paras kaverini. Työikäisenä piirtelin aamuisin silmät, mutta nyt kun ei tarvii edes hiuksia kammata (pieni paijaus riittää) vähemmän tulee kuvajaistaan katseltua.
Vanha mikä vanha. Ihan on eletty. Paljon on plakkarissa, kaikenlaista. 

Apuja

Sain neuvoja kädestä pitäen kuvien siirtämisessä blogiin.

Harjoittelukerta 2:

Kuvassa on muutama halko talon seinustalla kuivumassa. Siinä on ollut hakkaamista. Itävalta.

Hautausmaan takana on luostarin munkeille kaivettuja asumuksia.

Pieni kappeli Itävallan Söllissä, joka on pyhiinvaellusreitin varrella.

 

Vaatimaton asumuksemme Söllin kylässä (parveke 1. vasemmalta). 

Näkymä parvekkeeltamme.

.

Näissä maisemissa sieluni lepää.

Niin paljosta olen kiitollinen. Nämäkin kuvat nostaa ilon pintaan vaikka matkastamme on jo vuosia. Annelle ja Maarialle terkut. Ihana kokemus päivävaelluksineen.

Taidanpa osata kuvien siirron. 
Pitää vaan harjoitella ettei heti unohdu.