Eilen katselin tuntitolkulla erilaisia blogeja. Kauniita olivat, mielenkiintoisia ja hyvin kirjoitettuja. Minulla homma on vasta harjoitteluasteella.

Etsin  kamerastani jotain julkipantavaa, mutta siitä loppui yllättäin akku.
Onneksi kuvia löytyy tästäkin apparaatista.
Yritän siirtää muutamia muidenkin iloksi.

Kevättä ja orvokkeja odotellessa.
Harjoitteluksi jäi. On tää niin vaikeeta. Jatkan sähläämistä joskus toiste.

Ja menen Piin kanssa petiin.
(Ihmettelen vaan, miten Yann Martel on keksinyt sanoja, melkosen hyvässä järjestyksessäkin vielä, kun olen lukenut 263 sivua ja Pii on ollut pelastusveneessä tiikerin kanssa vasta noin puolet kirjailijan päättämästä määräajasta.) 

repesikö lakanasi?

Juu repesi. Kun olin vaihtamassa puhtaita sänkyyni vähän voimallisemmin ravistelin, jotta ymmärtäis irrottautua peitteestä, jäi kaistale käteeni. Laskeskelin että sen voin täysinpalvelleena (n.20v) siirtää siihen pinoon, mikä on menossa tyttärelleni alushameeksi, tyynyliinoiksi, vauvanlakanoiksi tai jotain. Kiva kun ei tarvii heittää pois juuri mitään.

poi poi entään

Voi voi sentään tarkoitti kuopukseni, jonka kieli on ollut hyvin vivahteikkaista pienestä pitäen.

Kävin oikeutta käräjäoikeuden lautakunnassa istuen 8 vuotta, ja ehdin todeta yhtenään että "poi poi entään".  Kenen syy, kenen vika? Sinne jäi Mäkkylään haluni tuomita.
Olisi niin helkutin paljon yksinkertaisempaa, jos vain multa kysyttäisiin. Minä kuitenkin tiedän mikä on oikein ja mikä väärin. Mikä kaunista tai rumaa, olenhan hyvinkasvatettutyttö.
Minä kyllä tiedän eron kohtuudella ja kohtuuttomuudella. Säälinkin erotan, ja sillähän ei ole mitään tekemistä oikeuden kanssa. Olosuhteet ja ympäristötekijät tai kultturinen tausta, pah.
Ja asianajajat, nehän kyllä tiedetään. Vaikka kuinka hyvin tietäisivät onko joku syyllinen vai syytön, aina panevat parastaan.
"Täällä pohjantähden alla" on hyvä esimerkki, olet sitten puolella tai toisella, aina voit/saat olla oikeassa.
Mutta mitä sitten, kun ei ole asianajajaa puolustamassa asiaasi?
Mitä kun/jos asiasi ei olekaan yhteiskunnallisesti tai historiallisesti merkittävä asia?
Mistä silloin tietää onko oikeassa vai väärässä?
Mitä jos ei ole Uskoa johon uskoa?
Sitäkö se on se elämä?
Ainako pitää päättää ja ratkaista itse?

Kysyvä ei tieltä eksy ja lasten kaltaisten on taivasten valtakunta. Nonih, mites nyt suu pannaan.

Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa

Khaled Hosseinin: Tuhat loistavaa aurikoa on yhtä hyvä kuin Leijapoikakin. Edellinen kertoo 15-vuotiaasta Mariamista, joka lähetetään Kabuliin naitettavaksi 30 vuotta vanhemmalle Rashidille.
Leijapoika kirjana on samaa luokkaa lukukokemuksena. Elokuvat jättää aina niin paljon kertomatta, mielestäni.

"Piin elämää" luen parastaikaa. Yann Martel kirjailijana nousee mielestäni (181 sivua luettuani), arvoon arvamattomaan v. 2003 julkaistun suomenkielisen käännöksen elokuvaversion  julkisuuden myötä.
Cesilia Samartinon kirja "Senor Peregrino" joka kuvaa latinalaisamerikkalaisten siirtolaisten elämää USAssa, on mielestäni sekä kirjallisesti että kerronnaltaan parempi.
Molemmat ovat tarinoita, mikä on mielestäni suurenmoista. Intiaanien ja saamelaisten tarinat, samoin kuin esim. etelä-amerikkalaisten tai afrikkalaisten tarinat, kertovat kansojen perinteistä ja kulttuurista jotain tai paljon.
Kaikilla meillä on oma tarinamme.
Vaan kuka ne kertoisi, ja miten.
Yhtä arvokkaita yhtäkaikki.

vapaaehtoisesti yksin

Vapaaehtoistyötä markkinoidaan samaan tahtiin kuin eläkeiän siirtämistäkin. Vapaaehtoistyötä ilman yhteiskunnan tukiakin on ollut vuosikymmeniä, tai satojakin. Moni meistä tekee tunnitta, numeroitta tai mainitsematta, merkittävää työtä lasten, lastenlasten, vanhusten tai naapureitten avuksi. Ilo on meidän.
Itselleni on ollu turhauttavaa "asiantuntijoiden"  määreet siitä, miten paljon ihmisten tulee olla sosiaalisessa kanssakäymisessä toisten kanssa. Ihan perseestä, sanon minä. Jos minusta tuntuu, että "en tarvitse ketään", on ihan yhtä sairasta kuin se, "etten voi elää ihan yksin". Se "ei ketään" on mun juttu.  Väärinkö? Se mikä on minulle ok, voi olla toiselle kauhistuksen paikka, olkoon näin. Mutta, antakaa mun olla. Yksin. Metsänpiika (ei mikään haltia, vaan nöyrä luonnonvoimien) alamainen.

rakkaani

Syvällisiä pohdiskeleva kirjoitukseni hukkui bittitaivaisiin, pettuvirkele. Halusin vain sanoa, että irrottautuminen sosiaalisesta kanssakäymisestä ei ole mielestäni sen sairaampaa kuin siitä riippuminenkaan. Edelleenkään yksinolemisen ja eristäytymisen tarpeeni ei ole tyydyttynyt. Joten parhaiten minut tavoittaa sähköpostilla tai tekstiviestillä. Kaikesta huolimatta rakkaani ovat edelleen rakkaitani.

Melko hyvin, kiitos

Kivikkoinen polkuni, valon myötä, alkaa vihertää. Vaikka kontaktini ulkopuoliseen maailmaan ovat reilusti vähentyneet en ole yksinäisyyden tunteeseen yltänyt. Luulen, että jo lapsuudessa opittu "leijanaamio" on ollut liian raskas minulle.

Hitaat aamut ovat herkkua. Luen, kirjoitan ja piirrän enemmän kuin koskaan ennen. Kuuntelen musiikkia ja tanssahtelenkin. En tapaa kuin lapsiani (paitsi3x/3kk) En puhu muiden kanssa puhelimessa. Kaivoin komerosta kassillisen vanhoja päiväkirjoja 17 kpl, vanhimmat yli 30 vuoden takaa (niitä on vielä paljon lissä). Luen niitä kun siltä tuntuu ja ihmettelen elämäni menoa.

Maailmanmenosta on turhan vaikea irrottautua, mutta kymmenien vuosien aktiivikauden jälkeen en juuri muuta tee kuin mitä vähäisillä valinnoillani pyrin vaikuttamaan.

Opettelen irrottamaan itseni kulisseistani.
Hahmottamaan rajani ja tarpeeni riippumatta muiden haluista ja tarpeista.
Mielestäni se on tärkeää, koska nyt kun työelämä ei enää sido eikä revi, minun kaltaiseni hukkuisi helposti muiden määritelmiin ja odotuksiin.
Toivostavasti kykenen joskus kivistäni rakentamaan japanilaisen puutarhan.